Муми-Тролли

Jansson, Tove (1914 – 2001)

kirjailija, kuvittaja, taidemaalari, professori.

Tove Janssonia on aina juhlittu sadunkertojana ja nimenomaan omalaatuisen muumiuniversumin luojana. Hän on käännetyin suomalaiskirjailija: muumikirjoja luetaan yli kolmellekymmenellä kielellä, ja ne ovat lunastaneet paikkansa maailman satukirjallisuudessa Pikku prinssin, Nalle Puhin ja Astrid Lindgrenin teosten rinnalla. Vähemmän on korostettu sitä, että Jansson kuvasi kautta kirjallisen tuotantonsa myös oman aikansa maailmaa ja kirjoitti myös aikuislukijoille. Taiteilijan roolia Janssonissa rikkoi lisäksi harvinaisen tasaväkinen jakautuminen kuvataiteilijaksi ja kirjailijaksi. Suomenruotsalainen Jansson kuului kielelliseen vähemmistöön ja taiteilijasukuun. Näidenkin yhteisöjen problematiikka näkyy hänen tuotannossaan, samoin kuin naiseuden ja homoseksuaalisuuden teemat.

Janssonin viimeinen muumikirja ilmestyi 1970. Siihen mennessä niitä oli kertynyt proosana ja kuvakirjoina toistakymmentä, sanomalehtien sarjakuvina tuhatviisisataa sarjaa. Todennäköisesti se oli juuri oikea määrä tyydyttämään lapsilukijoiden muumitarpeen. Sitä paitsi fanaattisilla nuorilla lukijoilla on taipumus toivoa, että mielikirjoilla olisi samanhenkisiä vastineita myös aikuiskirjallisuuden joukossa. Jansson lienee ainoita maailmankirjailijoita, jotka ovat kyenneet toteuttamaan tämän toiveen.

Aina luovuuden ympäröimänä

Olisiko Tove Janssonista kehittynyt sekä kuvataiteilija että kirjailija, jos hän olisi elänyt tavanomaisemman 1900-luvun alun suomenruotsalaisen lapsuuden? Proletaarinen tai porvarillinen koti – sillä tuskin olisi ollut ratkaisevaa merkitystä. Molemmissa olisivat arvomaailma, kasvatus ja aikuisuudelle tarjotut ihanteet joka tapauksessa olleet aivan toisenlaiset kuin (->) Viktor Janssonin ja (->) Signe Hammarsten-Janssonin ateljeekodissa. Tove ei koskaan edes harkinnut muuta kuin taiteilijan uraa.

Teatteriohjaaja (->) Vivica Bandler kirjoittaa muistelmissaan, että “Tove oli kasvatettu suhtautumaan säälivästi kaikkiin, jotka eivät olleet taiteilijoita”. Niinpä häneltä ei haaskautunut aikaa vaihtoehtojen pohtimiseen eikä vakavaan kapinointiin vanhempien arvomaailmaa vastaan. Tavallaan Tove Jansson ei koskaan opiskellut tai ryhtynyt taiteilijaksi. Hän oli sitä lapsesta saakka. Ja toisinpäin: kiinteä yhteys vanhempiin piti Janssonin kauan lapsena. Kotoaankin hän muutti vasta 28-vuotiaana.

Lapsen ja aikuisen roolien sekoittuminen on yksi tärkeimmistä syistä muumikirjojen menestykseen. Korkeatasoista, lukijoita kiinnostavaa lastenkirjallisuutta ei yleensäkään synny siten, että aikuinen kirjoittaa lapsille. Kirjoittajan on kyettävä puhuttelemaan ensi sijassa itseään, siis samastuttava lapseen. Jansson on selittänyt kirjoittamistaan samoin perustein: “Jos kirjailija ryhtyy työhön ainoana tarkoituksenaan lastenkirjan kirjoittaminen, tulos jää varmasti surkeaksi. Teet mitä tahansa, se täytyy tehdä siksi, että tahdot niin, pakosta ilmaista itseäsi juuri sillä tavalla.” Toisaalla hän on arvellut: “Varmasti kirjoitin eniten itseni vuoksi, ehkä saadakseni takaisin jotain lapsuuden vapaista, seikkailullisista ja turvallisista kesistä. Mutta ehkä kirjoitin toisinaan myös sellaiselle lapselle, joka tuntee itsensä syrjäytetyksi ja pelokkaaksi.”

Tiivis sidos kotiin ja vanhempiin olisi varmasti näivettänyt jonkun toisen kehitystä. Tällaisenaan siitä tuli kuitenkin koko elämäntyön perusta. Ehkäpä Jansson olisi kirjoittanut ja maalannut aivan toisella lailla, jos hän olisi elänyt kapinoivamman elämän. Viitteitä siitä näkee nytkin läpi tuotannon, jossa uudelleen ja uudelleen pohditaan nimenomaan kiinnittymisen ja irtautumisen ongelmia.

Janssonin isä oli kuvanveistäjä, äiti kuvittaja ja piirtäjä. Hänen molemmista pikkuveljistään tuli myös taiteilijoita. Sekä Per Olov (1920 – ) että Lars (1926 – ) debytoivat kirjailijoina jo 1940-luvulla, ja myöhemmin Larsista tuli sarjakuvapiirtäjä ja Per Olovista valokuvaaja.

Janssonin tutkijat ovat korostaneet kodin ja vanhempien merkitystä. Koti on tilana Janssonin kirjallisuudessakin aivan keskeinen. Lapsuudenkodin elämä oli pakostakin vuorottelua taiteellisten tempausten ja arkielämän kompromissien välillä – senkin voi nähdä yhtenä virikkeenä Janssonin filosofialle, joka korostaa yhtäältä perusturvaa, toisaalta luovaa epävarmuutta ja kaiken suhteellisuutta.

Signe Hammarsten oli arvokasta ruotsalaista pappissukua, papintyttären ja hovisaarnaajan lapsi. Jansson on kertonut, etteivät vanhemmat sallineet tyttärelleen taiteilijan uraa. Per Olov Janssonin mukaan äiti taas haaveili tyttönä kirurgin ammatista. Tukholmalaisen tyttökoulun piirustuksenopettajaksi hän joka tapauksessa sai ruveta. Jo aikuisena, työtätekevänä naisena hän kävi opintomatkoilla Pariisissa. Siellä hän tapasi 1910 neljä vuotta itseään nuoremman suomalaisen kuvanveistäjän.

Viktor Jansson oli helsinkiläisen lyhyttavarakauppiaan poika, ja hänen isänsä kuoli varhain. Äiti jatkoi kauppaa, mutta se menestyi huonosti, ja ennen naimisiinmenoaan Viktor Jansson joutui auttelemaan äitiään liikkeenhoidossa. Samalla hän – pakollisen Suomessa oleskelun tähden – saattoi varmistaa asemiaan Suomen ensimmäisen kotimaassa koulutetun kuvanveistäjäpolven kärjessä.

Avioliitto kesällä 1913 merkitsi Signelle lähtöä kotimaasta. Varmasti se merkitsi aluksi myös suurta vapautumista totutuista tyttären ja opettajattaren rooleista: ensin vastavihityt asuivat vuoden Pariisissa. Muutettuaan Suomeen 1914 Janssonit asettuivat asumaan Helsinkiin Tove Janssonin muistelmateoksesta Kuvanveistäjän tytär tuttuun ateljeehuoneistoon Katajanokan Luotsikadulle. Muutaman kuukauden kuluttua muutosta syntyi perheen esikoinen Tove Marika.

Kotioloissa Viktor Janssonissa oli ilmeisesti yhtä paljon lyhyttavarakauppiasta kuin kuvanveistäjää. Vaikka hän oli hellyyteen kykenevä ja hänellä oli mielikuvitusta, hän oli myös omavaltainen patriarkka, kuten miehet yleensä olivat 1900-luvun alun perheissä. Kansalaissodan jälkeen Viktor Janssonin hahmossa oli lisäksi paljon vapaussoturia. Hän osallistui taisteluihin valkoisten armeijassa ja yleni sotamiehestä kersantiksi. Sodan jälkeen hänestä tuli suosittu sotamuistomerkkien suunnittelija ja veistäjä: Jansson on suunnitellut muun muassa Lahden ja Tampereen vapaudenpatsaat sekä Sysmän sankarihautausmaan muistomerkin.

“Isä inhosi kaikkia muita naisia paitsi äitiä ja minua”, Tove Jansson on kertonut. Kuvanveistäjän tyttären mukaan Viktor Jansson näki naiset enimmäkseen “rouvina”, jotka eivät osanneet seisoa malleina, puhuivat liikaa ja pitivät isoja hattuja elokuvissa. Niinpä naiset eivät olleet tervetulleita Janssoneille, eikä esimerkiksi ateljeen taiteilijajuhlissa koskaan ollut naisvieraita. Signe Hammarsten ei tietenkään ollut “rouva”, ja muutkin rouvat saattoi pelastaa ikuistuminen Viktor Janssonin eroottista naisellisuutta huokuviin veistoksiin.

Kotona isän elämä hallitsi perhettä ehdoitta. Kun isä ja miespuoliset taiteilijatoverit juhlivat ateljeessa, joskus useitakin vuorokausia, äiti vahti astmaattisen Per Olovin hengitystä sänkykamarissa ja varasi aamuksi silliä ruokakomeroon. Koska isä oli aikanaan käynyt ankaraa Brobergska samskolania, lastenkin täytyi käydä sitä. Ja kun isä innostui yöllä tulipalosta, koko perheen oli raahauduttava lumen halki sitä ihailemaan.

Signe Hammarsten-Jansson sai luonnollisesti hoitaa perheen talouden sienten säilömisestä ja lastenhoidosta rahan hankkimiseen asti. Jos hän olikin jännittävän avioliiton yhteydessä uudelleen ajatellut taiteilijan uraa, se ei onnistunut täydessä mitassa. Luovuus oli nytkin sovitettava sellaiseksi, että se sopi asetettuihin rajoihin. Taidetta sopi tehdä, jos siihen oli kolmen lapsen äitinä aikaa ja jos se mahtui kuvanveistoateljeen nurkassa olevalle pöydälle. Oman työhuoneen Signe Hammarsten-Jansson sai vasta 1933, kun Janssonit muuttivat uuteen asuntoon Lallukan taiteilijakotiin.

Rahavaikeudet olivat Janssonien perheessä usein aivan todellisia, vaikka Tove Jansson ei kertomansa mukaan lapsena puutetta tuntenutkaan. Kun hän halusi ballerinapuvun, äiti ompeli sellaisen heti. Kun hän halusi ukulelen, se hankittiin. Per Olov Jansson muistaa kuitenkin ihmetelleensä, mihin piano katosi juuri, kun hän oli oppinut soittamaan Ukko Nooan. Myöhemmin selvisi, että se myytiin rahapulan takia.

Signe Hammarsten-Jansson oli tehnyt joitain kuvitustöitä jo ennen avioliittoaan. Suomessa hänen ensimmäiset työnsä olivat kirjankansia, ja niissä nähtiin ensimmäisen kerran signeeraus Ham. Vähitellen Ham vakiinnutti asemansa yhtenä Suomen etevimmistä kirjataiteilijoista. Toinen tärkeä työsarka olivat pilakuvat ja karikatyyrit, joita hän oli piirtänyt jo Tukholmassa. Suomessa hän alkoi piirtää ruotsinkielisen sanomalehtimiesliiton joululehteen Luciferiin, ja myöhemmin hänestä tuli liberaalin pilalehden Garmin vakiopiirtäjä. Signe Hammarsten-Jansson otti 1920-luvulla vastaan osa-aikaisen piirtäjäntoimen Suomen Pankin setelipainossa. Hän ehti 28-vuotisen työuransa aikana piirtää 170 käytössä ollutta postimerkkiä.

Kuvanveistäjän vai piirtäjän tytär?

Tove Jansson antoi lapsuuden muistelmilleen nimeksi Kuvanveistäjän tytär. Se lienee pikemminkin rakastava ele kuin merkki isän perustavasta vaikutuksesta, sillä elämässään ja tuotannossaan Jansson oli paljon selvemmin piirtäjän kuin kuvanveistäjän tytär. Äidin ja tyttären symbioosi oli muistelmien ja päiväkirjatekstien mukaan tiivis, ja se kesti sellaisena äidin kuolemaan 1970 asti. Toven aikuistuttuakin he matkustelivat yhdessä, ja viimeisinä vuosinaan Signe asuikin puoliksi Toven luona. Kesät he viettivät perheen traditioiden mukaan kesähuvilalla Porvoon maalaiskunnan Pellingissä Suomenlahden saaristossa.

Opiskellessaan Tukholman taideteollisessa oppilaitoksessa 17-vuotias Tove kirjoitti 1931 äidilleen: “Luulen, että sinä ymmärrät minua paremmin kuin kukaan muu.” Päiväkirjateksti vuodelta 1928 puolestaan kertoo, että jo 14-vuotias Tove kantoi huolta äidistään ja siitä, että perheen elannon ansaitseminen oli niin paljon äidin harteilla: “Äidillä on tärkeä piirustustyö. – – Odotan aikaa, jolloin voisin auttaa äitiä piirustusten kanssa. Äiti tekee niin paljon työtä yksin.” Suhtautuminen äitiin ei juuri muutu ajan myötä. Vielä 78-vuotiaana Tove Jansson kertoi “yrittäneensä aina muistuttaa äitiä, yrittäneensä aina piirtää äidin tavoin”.

Signe Hammarsten-Janssonin kuoleman jälkeinen surutyö näkyy suoraan ja vahvana Tove Janssonin kirjoissa: sekä Muumilaakson marraskuun tematiikassa että Kesäkirjassa. Jälkimmäinen onkin kuvaus äidin viimeisestä kesästä. Itse kuolema on kuvattu Kuuntelija-kokoelman novellissa Sade. Varmasti äidin kuolema vaikutti myös Janssonin suureen ratkaisuun lopettaa muumikirjojen kirjoittaminen. Viimeinen niistä, Muumilaakson marraskuu, on kuin irtautumisen, hellittämisen, kypsän orpouden ja henkisen yksinolon oppikirja.

Signe Hammarsten-Janssonin luova selviytymiskyky ja ilmeinen tyytyväisyys elämän perusasioihin ovat varmasti ne seikat, jotka antoivat Tove Janssonille lähtökohdat pitkään, monipuoliseen ja tuotteliaaseen taideuraan. Jos äiti ei olisi kestänyt työtaakkaansa, ei muukaan perhe olisi säilynyt niin eheänä. Hän kuitenkin kesti – niinkin hyvin, että saattoi vanhana kirjoittaa itsestään epitafin Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian hengessä: rakastin taiteilijaa, matkustin hänen maahansa, koin 4 sotaa, työskentelin kovasti jokapäiväisten lihapullien eteen, synnytin 3 ihastuttavaa, ihmeellistä lasta, niin että oikeastaan, se kaikki ei ollut, lainkaan hullumpaa.

Koulussa piirustuksille naurettiin

Taidehistorioitsija Erik Kruskopfille Tove Jansson on kertonut, että kaikki perheessä saivat toisiltaan kritiikkiä ja arvostusta. Kotinsa tuen ansiosta Jansson selviytyi suuremmitta harmeitta esimerkiksi siitä, ettei hän lainkaan sopeutunut kouluelämään. “Koulu oli ikävää ja olen unohtanut koulunkäynnistä suurimman osan, senkin miksi pelkäsin sitä niin paljon”, Jansson on kertonut.

Jotain on Brobergska samskolanista sentään jäänyt Janssonin mieleen. Hän piti pitkästä koulumatkasta Eteläsataman halki ja pelkäsi myöhästymistä. Hän oli hyvä ainekirjoittaja, mutta hänen piirustuksilleen naurettiin. Hän ei ollut suosittu oppilas. 12-vuotiaana hän piirsi taululle pilakuvan opettajasta ja sai käytösnumeron alennuksen.

Janssonin tuotannossa koulu edustaa aina jotain epämiellyttävää ja tuhoavaa. Kamala koulu löytyy esimerkiksi Vaarallisen juhannuksen puistosta, jota hemulit vartioivat. Jansson lopettikin koulun 15-vuotiaana 1930 ja muutti Ruotsiin enonsa perheeseen asumaan. Hän aloitti opinnot Tukholman taideteollisessa oppilaitoksessa, jossa hän oppi maalauksen lisäksi muun muassa piirustusta, tekstausta ja heraldiikkaa, koristemaalausta, keramiikka- ja kirjataidetta.

Tukholmassa Tove tutustui ensimmäisen kerran muumeihin: Einar-eno varoitti muumipeikon tulevan hönkäilemään kylmästi niskaan, jos sisarentytär käy öisin liian tiuhaan ruokakomerolla. Myös muumien olemus on peräisin 1930-luvulta. Janssonin päiväkirjasta ja akvarelleista isonenäinen otus löysi vähitellen tiensä 1940-luvun suomenruotsalaisen Garm-pilalehden piirrosten signeerauksiin. Silloin sitä tosin kutsuttiin nimellä Snork, eli myöhemmän muumigallerian mukaan Niiskuksi. Nimi ja hahmo yhdistyivät viimein ensimmäisessä muumikirjassa Muumit ja suuri tuhotulva (1945).

Jo 1920-luvulla Janssonin piirroksia oli julkaistu lehdissä: ensin lastenlehdissä, sitten myös Garmissa. Hän oli myös jo 14-vuotiaana kirjoittanut ja kuvittanut ensimmäisen kuvakirjansa. Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat ilmestyi kuitenkin vasta 1933. Silloin Jansson opiskeli jo Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa, ja seuraavana vuonna hän pääsi sen maalariluokalle. Hän matkusteli 1930-luvulla Saksassa, Italiassa ja Ranskassa, missä myös opiskeli vähän aikaa. Janssonin nimi ja maine nuorena lahjakkaana taidemaalarina vahvistuivat kaiken aikaa. Hänen opiskelu- ja ikätovereitaan olivat muun muassa (->) Sam Vanni, Eva Cederström ja (->) Sakari Tohka.

Jansson kirjoitti 1934 – 1940 myös joukon novelleja, jotka julkaistiin aikakaus- ja joululehdissä. Niiden lisäksi päivälehdissä julkaistiin hänen pakinoivia, impressionistisia kirjoitelmiaan matkoilta ja taidemaailmasta. Hän kuvitti novellinsa, samoin omat päiväkirjansa. Kuvan ja sanan yhdistäminen on siis aina ollut Janssonille itsestäänselvää.

Jo Ateneumissa ollessaan Jansson aloitti piirtäjän- ja kuvittajantyönsä. Hän suunnitteli paljon kirjankansia, ilmoituksia, mainoskylttejä ja postikortteja. Äitinsä tavoin hän piirsi pilalehti Garmiin, Julen- ja Lucifer-joululehtiin, sanoma- ja aikakauslehtiin. Tärkein julkaisuista oli Garm, joka oli suomenruotsalaisten kirjailijoiden, journalistien, tiedemiesten ja kuvataiteilijoiden foorumi. Sodan aikana se pyrki tuomaan esiin antifasistisia ääniä ja toimimaan kiihkosuomalaisten poliittisten liikkeiden vastapainona. Garmin piirissä Jansson tutustui ajan poliittisiin, psykologisiin ja filosofisiin virtauksiin. 1940-luvulla hän oli myös jonkin aikaa kihloissa niin sanottuun rauhanoppositioon kuuluvan vasemmistolaisen lehtimiehen ja poliitikon (->) Atos Wirtasen kanssa.

Värien kuolema synnytti kirjailijan

Tove Janssonin esikoisteoksen synnytti sota: nuori taidemaalari huomasi “värien kuolleen” ja halusi synkkyyden keskelle muistutuksen lapsuuden onnesta ja turvallisuudesta. Muumit ja suuren tuhotulvan Jansson kirjoitti ensimmäisen kerran jo talvisodan aikana 1939 – 1940. Sen sankari, isonenäinen Muumipeikko on lähinnä koominen hahmo, sillä kauniisti tai romanttisesti ei satua Janssonin mielestä keskellä sotaa voinut kertoa.

Kaikkien muumikirjojen miljöönä on laakso, jonka keskellä asuu omalaatuinen muumiperhe sinisessä kaakeliuunia muistuttavassa talossa. Keskushenkilö on Muumipeikko vanhempineen; heitä ympäröi laaja joukko ottolapsia, sukulaisia, esi-isiä, naapureita, ystäviä ja pelottavia muukalaisia – erilaisia satuolentoja kaikki. Muumikirjoissa joudutaan yleensä seikkailuun tai katastrofiin (tulva, maailmaa uhkaava komeetta, hirmumyrsky, taika, merihirviö), johon liittyy matka ja siltä paluu. Lopussa muumien kotielämä palautuu aina turvallisiin uomiinsa, ja kirjat päättyvät poikkeuksetta yhteiseen juhlaan.

Muumit ovat boheemiudestaan huolimatta melko materialistisia ja porvarillisia hahmoja. Muumit eivät tee vakituista työtä, vaan elävät näkymättömän varallisuuden turvin – “oikeissa” ammateissa toimivia kuvataan kirjoissa usein ivallisesti tai arvostellen. Toisaalta muumien boheemiuteen kuuluvat suvaitsevaisuus ja huumori. Janssonilla on ollut moraalista rohkeutta kuvata luontevasti myös lastenkirjoissa pitkään tabuina pidettyjä alkoholia ja kuolemaa.

Hän ei liioin ole uskonut auktoriteetteihin – niin kuin eivät hänen vanhempansakaan. Muistelmien perusteella muumiperheen ydin muistuttaa kovasti Janssonin omaa perhettä. Viktor Janssonin hahmo on sama kuin Muumipapan, joka aika ajoin masentuu Muumilaakson vehreään rauhaan, pakkaa perheensä veneeseen ja muuttaa ulkoluodolle majakkaan. Yhtä lähellä toisiaan ovat Muumimamma ja Signe Hammarsten-Jansson, jotka vuorottelevat luovuuden ja kodinhoidon välillä.

Tove Jansson on haastatteluissa avoimesti kertonut muidenkin henkilöidensä taustoista ja mahdollisista esikuvista. Reipas ja järkevä Tuutikki – esimerkiksi Taikatalvi-kirjassa – muistuttaa selvästi Janssonin elämänkumppania, graafikko (->) Tuulikki Pietilää. Muumipeikkoa voi pitää eniten omakuvana: hahmo on modernin, herkän ja epävarman, epäloogisessa suvaitsevaisuudessaan usein tuhoisankin nykyihmisen perikuva. Toinen omakuvallinen hahmo on varmasti pikku Myy, julmuuteen asti rationalistinen, häikäilemätön ja häpeämätön arkkilapsi.

Laakso, josta muumit ovat raivanneet puutarhan talonsa ympärille, muistuttaa rehevyytensä takia yhtäältä itäisen Suomenlahden sisäsaaristoa, toisaalta Tukholman saaristoa. Rantametsässä ja talon ympärillä kasvavat sireenit ja jasmiinit. Rehevä maisema kuuluu Janssonin omiin lapsuuden kesiin. Aivan pienenä hän vietti niitä isovanhempiensa huvilalla Blidössä Tukholman saaristossa. Se muistutti muumitaloa terasseineen ja hoikkine torneineen.

Viktor Jansson alkoi 1920-luvulla vuokrata huvilaa Porvoon maalaiskunnan Pellingistä, 50 kilometrin päässä Helsingistä. Koko kouluaikansa Jansson muutti perheineen saareen toukokuun lopussa vuorolaiva Lovisalla ja palasi kaupunkiin syyskuun alussa. Mukana oli kotiapulainen, joka huolehti perheestä silloin, kun Suomen Pankille piirtävän Signen oli pysyttävä kesälläkin kaupungissa.

Kuvanveistäjän tytär kertoo, että saaressa on paljon samoja piirteitä kuin Muumilaaksossa. Yksi hallitseva maisematyyppi on ison saaren tiheä metsä, jota Jansson on verrannut ruotsalaisen taiteilijan John Bauerin metsiin. Janssonin kuvituksia tutkineen Tove Holländerin mukaan rehevään ja jylhään maisemaan on saatu piirteitä myös L. Benettin kuvituksista Jules Vernen kirjoihin ja Gustave Dorén Raamattu-kuvista. Niistä ovat peräisin eksoottiset kasvit, rotkot ja jyrkänteet.

Muumikirjojen toinen maisematyyppi on karu ja kallioinen Suomenlahden ulkoluoto. Se muistuttaa Janssonin ja Tuulikki Pietilän monivuotista kesänviettosaarta Klovharua. Yhdessä kaksi maisemaa muodostavat kokonaisuuden, maailman. Se on yksi fantasiakirjallisuuden peruspiirteitä: klassiset satu-universumit C. S. Lewisin Narniasta ja Draculan Transsylvaniasta (->) Irmelin Sandman Liliuksen luomaan Tulavall-kaupunkiin ovat kaikki tiiviisti kahta maailmaa yhdistäviä maailmoita.

Maailmankirjallisuus pähkinänkuoressa

Muumikirjojen suosiota selittävät varmasti eniten niiden psykologinen osuvuus ja kyky, jolla kirjailija tasapainottelee lapsen ja aikuisen maailman välissä. Muumikirjat ovat sekä lasten että aikuisten kirjoja.

Tove Jansson seuraa maailmankirjallisuuden perinteitä melko tarkasti. Muumitematiikan elementit – matka ja paluu, katastrofi ja siitä selviäminen, hyvän ja pahan taistelu – ovat ikuisia. Muumikirjoilla on yhteyksiä paitsi Raamattuun myös anglosaksiseen fantasia- ja seikkailukirjallisuuteen. Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa, Edgar Rice Burroughsin Tarzan ja Daniel Defoen Robinson Crusoe ovat selvästi innoittaneet Janssonia. Itse hän on lisäksi maininnut nuoruutensa lukuelämyksinä Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan sekä Selma Lagerlöfin, Karel Capekin, James Curwoodin, Jack Londonin, Joseph Conradin ja Edgar Allan Poen tuotannon.

Ruotsalaisen kirjallisuudentutkijan Boel Westinin mukaan Jansson käyttää läpi tuotantonsa monia eri kirjallisuudenlajeja. Hän siirtyy notkeasti sadusta seikkailukertomukseen ja fantasiaan, onpa kokeillut muistelmatekniikan parodiaakin Muumipapan urotöissä sekä Shakespearella leikittelevää, kohtauksittaista, dialogiin nojaavaa dramaattista kerrontaa Vaarallisessa juhannuksessa.

Myös niin sanottu yleisproosa eli aikuisille suunnatut romaanit ja novellit ovat Westinin mukaan Janssonille vain yksi kirjallisuudenlaji monen joukossa, yksi tapa kirjoittaa. Niissäkin hän vuorottelee lapsuusmuistelmista, matkakertomuksista ja psykologisista novelleista jännitys- ja kauhutarinoihin. Monista tutkijoista poiketen Westin ei siis pidä Janssonin aikuisten tuotantoa kehitysaskeleena muumikirjoihin nähden. Pikemminkin juuri muumien universumi on Westinistä sellainen allegorinen kokonaisuus, että sitä pitäisi verrata suoraan Franz Kafkan, Gabriel García Márquezin tai Marcel Proustin maailmoihin.

Koska kuvan ja sanan suhde on Janssonin muumikirjoissa rikkomaton, tematiikan kehitystä voi seurata hyvin myös muuttuvissa kuvissa. Tove Holländerin kuvitustutkimuksen nimi on osuva: Från idyll till avidyll. Holländerin mukaan ensimmäinen, sodanaikainen Muumipeikko oli laiha ja pistäväsilmäinen. Rauha teki siitä pyöreämmän ja pehmeämmän. Pyöristyminen jatkui 1950-luvulle: peikko oli paksuimmillaan 1958 Vaarallisessa juhannuksessa, joka onkin kirjoista onnellisin ja toiminnallisin. Ensimmäisessä vakavammassa muumikirjassa, Taikatalvessa, peikko on taas laihempi, ja sen ilmeisiin kiinnitetään entistä enemmän huomiota. Samoin tapahtuu peikon vanhemmille romaanissa Muumipappa ja meri, kun Jansson syventyy heidän sisäisiin kriiseihinsä. Näkymätön lapsi sisältää lähes yksinomaan yksilöpsykologisia tutkielmia: sen kuvat on tehty epäselvin viivoin, entistä ekspressiivisemmin.

Ulkoisen ja sisäisen tapahtumisen vuorottelussa muumikirjat nojaavat vahvasti myös sykliseen luonnon kiertokulkuun ja ihmisen ikäkausiin. Muumikirjojen sarja tuntuu vakavoituessaan kulkevan koko ajan syksyä ja talvea, autioitumista ja kuulasta selkeyttä kohti. Tunnelmat vaikuttavat myös teosten tyyliin. Janssonin alkutuotannon kepeät, kesäiset Taikurin hattu ja Vaarallinen juhannus ovat täynnä komediallisia ja romanttisia aineksia. Muumipapan ja meren ja Muumilaakson marraskuun vuodenaika on syksy. Ne ovatkin kirjoista vakavimpia ja käsittelevät ihmiselämän traagisia, väistämättömiä ilmiöitä: yksinäisyyttä, vanhenemista, vieraantumista ja riittämättömyyttä. Taikatalvi taas tuo tavallisesti talviunta nukkuvan Muumipeikon keskelle lumista maisemaa. Sopeutumista uuteen ympäristöön Jansson käsittelee vain osin vakavasti. Mukana on ironiaa ja lempeää pilkkaa ihmistä kangistavia sosiaalisia ja seksuaalisia konventioita kohtaan.

Samanlainen liike näkyy Janssonin tuoreimmassa tuotannossa. Novelleissa ja romaaneissa toistuvat Taikatalvessa korostuneet henkilöiden androgyynisyys ja ulkopuolisuus. Muumeista kirjoittamisenhan Jansson kertoi jättäneensä 1970 siksi, että Muumipeikko alkoi lähestyä puberteettia: sukupuoli-identiteetin häilyvyyden kuvaaminen olisi ilmeisesti ollut liian hankalaa. Sen jälkeen oli muun proosan vuoro: enin osa aikuisille suunnatuista kirjoista on intiimejä, ankaria ihmissuhderomaaneja ja -novelleja.

Viimeisimmässä novellituotannossaan, Reilua peliä ja Seuraleikki, Jansson varioi tiiviitä ihmissuhdedraamoja yhä uudelleen ja uudelleen, teroittaa tyyppejä ja hioo ilmaisua. Henkilöistä suurin osa on miehiä, tai sitten naisia, joiden sukupuoli on toissijainen. Naiskuvansa Jansson rakentaa usein kahden äärimmäisyyden tai poolin varaan: isoäiti ja pieni pojantytär Kesäkirjassa, herkkä vanha taiteilijatar ja riuska taloudenhoitaja Kunniallisessa petkuttajassa, säädyllisyyden ja syyllisyyden välillä kamppaileva Mari ja hänen lakoninen, looginen kumppaninsa Jonna Reilussa pelissä. Kokonaisen ihmisen rakentamiseen tarvitaan siis kaksi naista, yhden ominaisuudet eivät Janssonille riitä.

Asetelmia, sarjakuvia ja julkista taidetta

Vaikka Tove Janssonin maailmanmaine on eittämättä hänen kirjallisen tuotantonsa ansiota, hän on itse pitänyt kirjoittamista pikemminkin harrastuksena kuvataiteen ohessa. Varsinaista taidemaalarin työtä vähensivät 1940-luvulta asti kirjankuvitus ja sarjakuvat, välillä myös teatterilavastukset. Erik Kruskopfin mukaan hänen taiteilijantiensä edustaa hyvin koko sodanjälkeisen Suomen taiteen kehitystä: vaikka hän seurasi uusia kansainvälisiä virtauksia, hän ei itse halunnut mennä niihin mukaan, vaan edusti taiteilijana traditioita ja perusarvoja.

Jansson piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä 1943. Melko myönteisistä arvioista huolimatta sen öljytöitä kritisoitiin viimeistelyn puutteesta: sommitelmissa ja asetelmissa oli liikaa yksityiskohtia ja sisältöjä. Ranskaan ja Italiaan 1948 suuntautunut matka selvensi Janssonin taiteellisia päämääriä, hän lakkasi kuormittamasta maalausten kuva-alaa ja tarkensi sommittelua. Tyylin ja muotokielen muuttuminen näkyvät jo yksityisnäyttelyssä 1955 yksinkertaisuutena ja abstraktia lähentelevänä pelkistämisenä.

Nonfiguratiivisiin töihin hän siirtyi kuitenkin vasta 1960-luvulla maalaustaiteensa toisella aktiivikaudella, kun hän piti kymmenessä vuodessa kaikkiaan viisi yksityisnäyttelyä. Silloinkin hän silti menetteli teknisesti samaan tapaan kuin ennen: lähtökohtana oli konkreettinen aihe. Taidehistorioitsija Erik Kruskopfin mukaan todellisuus pysytteli aina Tove Janssonin abstrakteimpienkin teosten pohjana.

Kruskopf näkee Janssonin taiteen todellisen kehittymisen ja muuttumisen tiellä kaksi estettä. Toinen on epävarmuuden tunne, joka seurasi piirtäjänä ja kirjoittajana mainetta saanutta Janssonia läpi elämän. Se voi liittyä persoonaan ja ulkopuolisuuden tunteeseen, mutta myös kotitaustalla voi olla vaikutusta. Toinen tekijä on tavattoman vakava suhtautuminen kuvataiteeseen. Piirtäjänä ja kirjoittajana hän käytti paljon parodiaa, ja tästä työstään hän puhui myös julkisuudessa. Maalaamisestaan hän ei mielellään haastatteluja antanut.

Merkittävä osa Janssonin kuvataiteellista tuotantoa ovat julkiset tilaustyöt ja koristelumaalaukset. Ensimmäisen niistä hän teki 1945 Helsingin Pitäjänmäkeen, Strömbergin tehtaan ruokasaliin. Samantapaisia, merkittävämpiä töitä hän teki muun muassa Auroran lastensairaalaan, Helsingin kaupungintalon ravintolaan ja Haminaan hotelli Seurahuoneelle. Satuaiheisia seinämaalauksia on myös kouluissa ja lastentarhoissa. Teuvan kirkkoon hän on tehnyt alttaritaulun, jonka aiheena ovat Viisaat ja tyhmät neitsyet (1954). Viimeiset julkiset öljymaalauksensa hän teki 1984 porilaiseen lastentarhaan.

Teatteriohjaaja Vivica Bandlerin kanssa Jansson teki yhteistyötä 1950-luvulla. Kyseessä olivat muumiaiheiset lastennäytelmät, joiden lavastuksiin ja puvustuksiin hän osallistui. Suomen Kansallisooppera tilasi häneltä 1952 lavasteet ja puvut (->) Ahti Sonnisen lastenbalettiin Pessi ja Illusia. Vuonna 1974 toteutettiin Muumiooppera, jonka asut Jansson suunnitteli.

Tove Janssonin sarjakuvapiirtäjän ura alkoi 1947 Ny Tid -lehdessä. Hän sai 1953 brittiläiseltä Associated Newspapers -konsernilta tarjouksen ryhtyä piirtämään muumisarjakuvaa yhtiön iltapäivälehteen Evening Newsiin. Kolmessa ja puolessa vuodessa hän piirsi 14 tarinaa, jotka koostuivat yli tuhannesta stripistä. Lopulta Jansson tunsi ideoidensa ehtyvän, ja veli Lars jatkoi työtä.

Osin sarjakuvien, osin muumikirjojen kuvitusten pohjalta 1980-luvulla alkoi aivan uudenlainen muumirenessanssi, jonka aiheutti eurooppalais-japanilainen televisioanimaatioiden sarja. Muumeja on nyt ympäri maailmaa saatavilla leluina, vaatteina, karamelleina. Naantalissa on muumiaiheinen huvipuisto, ja samanlaista on kaavailtu Havaijille. Renessanssi huipentui komeasti elokuussa 1994, kun Jansson vietti 80-vuotissyntymäpäiväänsä. Kirjailijan työstä, kuvataiteesta ja lapsuudesta julkaistiin juhlakesänä lukuisia artikkeleita eri lehdissä. Vuosien varrella tehtyjä ohjelmia esitettiin uusintoina radiossa ja televisiossa, pidettiin takautuva taidenäyttely ja tutkimusseminaari, julkaistiin juhlakirja ja äänilevy.

Senkään jälkeen Jansson ei heittäytynyt laakereilleen. Haru, eräs saari syntyi 1996 yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa ja kuvaa kahden taiteilijan yhteistä kesäsaarta kautta vuosikymmenten. Viimeisimmät novellit ilmestyivät kokoelmassa Meddelande (1998; suomeksi Viesti, 1999).

Tove Jansson kuoli Helsingissä 86-vuotiaana kesäkuussa 2001. Viime vuotensa hän vietti poissa julkisuudesta, niin kuin suuren osan koko elämäänsä. Hänelle myönnettiin runsaasti kirjallisuuspalkintoja ja muita kunnianosoituksia, muun muassa Pro Finlandia -mitali, filosofian kunniatohtorin arvo Åbo Akademista sekä professorin arvonimi 1995. Vaikka hän olisi monien mielestä ansainnut elinaikanaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon, massojen suosio ei ollut ikinä Janssonille tärkeintä; merkittävämpää oli lähimpien, vertaisten ymmärtämys ja hyväksyntä. Niiden varassa hän ainutlaatuista taidettaan loi ja hioi. Yksityisyyden vaaliminen ei silti tarkoittanut ihailijoiden vähättelyä. Päinvastoin, niin kauan kuin jaksoi, Tove Jansson vastasi kaikkiin lukijakirjeisiinsä henkilökohtaisesti – ja käsin.

Tove Marika Jansson S 9.8.1914 Helsinki, K 27.6.2001 Helsinki. V kuvanveistäjä Viktor Bernhard Jansson ja piirtäjä Signe Hammarsten.

URA. Yhdeksän luokkaa Brobergska samskolania; Tukholman taideteollinen oppilaitos 1930 – 1933; Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulu 1934 – 1936; Ecole d’Adrien Holy, Pariisi 1938.

Jäsenyydet: Finlands författareföreningin johtokunta 1969 – 1973; Suomen nuortenkirjaneuvosto, puheenjohtaja 1960; Suomenruotsalaisen kuvataiteen ja säveltaiteen rahaston johtokunta 1961 – .

Kunnianosoitukset: Pro Finlandia. Professorin arvo 1995. Filosofian kunniatohtori Åbo Akademi 1978. The Order of Smile (puolalainen lasten mitali); H. C. Andersen -mitali. Palkinnot: Nils Holgersson 1953; Rudolf Koivu 1958; Svenska Litteratursällskapet 1958, 1970; Suomen valtion kirjallisuuspalkinto 1963, 1971, 1982; Längman 1965; Ruotsin akatemia 1972; Litteraturfrämjandets stora pris 1977; Itävallan valtionpalkinto 1978; Topelius-palkinto 1978; Helsingin kaupungin kulttuuripalkinto 1982; Svenska kulturfondenin kunniapalkinto 1983; Selma Lagerlöf -kirjallisuuspalkinto 1992; Suomi-palkinto 1993; Ruotsin akatemian Stora Priset 1994; Le prix de l’Office chrétien du livre; useita muita palkintoja ja plaketteja.

TEOKSET. Alttaritaulut: 1954, Teuvan kirkko; Seinämaalaukset: 1947, Helsingin kaupungintalo; 1952, Haminan kaupungintalo; 1953, Karjaan yhteiskoulu; 1954, Pohjoismaiden Yhdyspankin (sittemmin Nordea-pankin) henkilökunnan ravintola Aleksanterinkatu 30, Helsinki; 1954, Kotkan ammattikoulu.

Näyttelyt: 1943, 1946, 1955, 1960, 1962, 1963, 1966, 1969, 1992. Kuvitusnäyttelyt: 1974, 1977, 1980, 1994, 2002 (muistonäyttely).

TUOTANTO. Sara och Pelle och näckens bläckfiskar. 1933 (suomeksi Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat); Småtrollen och den stora översvämningen. 1945 (suomeksi Muumit ja suuri tuhotulva. 1991); Kometjakten. 1946 (suomeksi Muumipeikko ja pyrstötähti. 1955); Trollkarlens hatt. 1948 (suomeksi Taikurin hattu. 1956); Muminpappans bravader. 1950 (suomeksi Muumipapan urotyöt. 1963); Hur gick det sen? 1952 (suomeksi Kuinkas sitten kävikään?); Farlig midsommar. 1954 (suomeksi Vaarallinen juhannus. 1957); Trollvinter. 1957 (suomeksi Taikatalvi. 1958); Vem ska trösta knytet? 1960 (suomeksi Kuka lohduttaisi nyytiä?); Det osynliga barnet. 1962 (suomeksi Näkymätön lapsi); Pappan och havet. 1965 (suomeksi Muumipappa ja meri); Vi : en romantisk bok för älskande. 1965; Bildhuggarens dotter. 1968 (suomeksi Kuvanveistäjän tytär. 1969); Kometen kommer. 1968; Muminpappans memoarer. 1968; Trollkarlens hatt. 1968; Sent i november. 1970 (suomeksi Muumilaakson marraskuu); Lyssnerskan. 1971 (suomeksi Kuuntelija. 1972); Sommarboken. 1972 (suomeksi Kesäkirja. 1973); Solstaden. 1974 (suomeksi Aurinkokaupunki. 1975); Den farliga resan. 1977 (suomeksi Vaarallinen matka); Docksk pet och andra berättelser. 1978 (suomeksi Nukkekaappi. 1980); Skurken i Muminhuset. 1980 (suomeksi Outo vieras Muumitalossa); Den ärliga bedragaren. 1982 (suomeksi Kunniallinen petkuttaja. 1983); Stenåkern. 1984 (suomennos teoksessa Kevyt kantamus ja muita kertomuksia. 1989); Resa med lätt bagage. 1987 (suomeksi Kevyt kantamus ja muita kertomuksia. 1989); Rent spel. 1989 (suomeksi Reilua peliä. 1990); Brev från Klara och andra berättelser. 1991 (suomeksi Seuraleikki); Visor fån Mumindalen. 1993 (suomeksi Muumilaakson laulukirja. 1994); Muminmammans kokbok. 1993 (suomeksi Muumimamman keittokirja); Anteckningar från en ö. 1996 (suomeksi Haru, eräs saari); Meddelande. 1998 (suomeksi Viesti. 1999).

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. T. Holländer, Från idyll till avidyll : Tove Janssons illustrationer till muminböckerna. 1983; G. W. Jones, Vägen från Mumindalen : en bok om Tove Janssons författarskap. 1984; E. Kruskopf, Kuvataiteilija Tove Jansson. 1992; Muumien taikaa : tutkimusretkiä Tove Janssonin maailmaan. 1996; J. Tolvanen, Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson : Muumipeikko-sarjakuvan tarina. 2000; B. Westin, Familjen i dalen : Tove Janssons muminvärld. Stockholm 1988; T. Örjasäter, Tove Jansson, muumilaakson luoja. 1987.

TOVE JANSSONIN MUKAAN NIMETTY. Postimerkki 2004; Tove Jansson ja lastenkulttuuri -juhlaraha 2004 (P. Mäkinen); Tove Jansson -seura 2007.

Suvi Ahola

Julkaistu 16.9.1997. Päivitetty 17.1.2008.

http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/1395/