Муми-Тролли

Maasto oli täällä helppokulkuista. Se oli laavan ja sammalen peitossa, ja siellä täällä kasvoi kimpuittain kukkia. Metsän reuna oli tullut lähemmäksi.

— Suunnatkaa suoraan laaksoonne, Nuuskamuikkunen sanoi. Nyt meidän on kuljettava suoraa tietä, jos aiomme ehtiä sinne ennen pyrstötähteä.

Muumipeikko katsoi kompassiin.

— Tämä on tullut aivan hulluksi, hän sanoi. Pyörii vain ympäri. Ehkä se pelkää pyrstötähteä?

— Hyvin mahdollista, Nuuskamuikkunen sanoi. Meidän on kuljettava auringon mukaan. Tai sen vähäsen mitä siitä on jäljellä.

Alempaa rinteeltä he löysivät pienen järven.

Mutta vesi oli painunut syvälle jyrkkien rantojen väliin missä kuivunut järviruoho riippui kuumuudessa.

Se ei ollut enää hauska uintijärvi.

— Siihen on kai tullut reikä pohjaan, Nipsu sanoi. Ja nyt kaikki vesi juoksee siitä pois.

— Hemulin joestakin vesi oli laskenut, muistutti Nuuskamuikkunen.

Nipsu katsoi mehupulloon, mutta siinä ei ollut tapahtunut laskua.

— Minä en ymmärrä mitään, hän sanoi.

— Senhän me tiedämme. Tulkaa, mennään edelleen, hoputti Muumipeikko.

Juuri silloin he kuulivat jonkun huutavan apua.

Korkeita, läpitunkevia huutoja ja vähän matkan päästä hiljaisempaa vikinää, joka kuului naiselliselta.

Muumipeikko suorastaan jäykistyi. Sitten hän lähti kuin ammuttuna.

— Ei niin nopeasti, Nipsu huusi. Oi! Voi!

Köysi kiristi hänen vatsaansa, hän kaatui kuonolleen ja hinautui sätkytellen pitkin maata.

Mutta toiset eivät pysähtyneet ennen kuin olivat törmänneet päin erästä puuta ja lentäneet hekin nokilleen.

— Irrota tuo pahuksen köysi! Muumipeikko sanoi vihaisesti.

— Sinä kirosit! Nipsu huusi kauhistuneena.

— Mitä sitten, kivahti Muumipeikko ja taittoi veitsellään köyden. Se on hän! Se on Niiskuneiti!

Ja hän lähti jälleen juoksemaan niin paljon kuin lyhyiltä jaloiltaan pääsi.

Jonkin matkan päässä Niisku tuli juosten heitä vastaan aivan sinisenä kauhusta.

— Kiiruhtakaa! hän huusi. Kauhea pensas syö minun sisareni!

Se oli todella totta.

Eräs vaarallista Angostura-sukua oleva myrkkypensas oli saanut kiinni Niiskuneidin hännästä, ja nyt se veti häntä luokseen elävillä käsillään vaikka Niiskuneiti vikisi ja taisteli vastaan kaikin voimin.

— Haa, katala pensas! Muumipeikko huusi ja heilutti kynäveistään (uutta veistään missä oli korkkiruuvi ja kynsiviila).

Hän teki kiertoliikkeitä ja yritti ärsyttää pensasta herjauksilla sanomalla sitä ryömijäksi, tiskiharjaksi ja rotanhäntärutoksi.

Pensas mulkoili Muumipeikkoa kaikilla vihreänkeltaisilla kukillaan. Lopulta se päästi irti Niiskuneidin ja ojensi luikeroiset käsivartensa sen sijaan häntä kohti.

Nuuskamuikkunen, Nipsu, Niisku ja hänen sisarensa tuijottivat hurjaa kamppailua uskaltamatta hengittääkään.

Muumipeikko hyppeli sinne ja tänne iskien vihaisesti hännällään. Silloin tällöin hän teki hyökkäyksen angosturan heiluvia käsivarsia vastaan.

Katselijoilta pääsi kauhun parahdus kun eräs vihreistä käsivarsista kietoutui Muumipeikon kuonon ympärille.

Mutta se muuttui riemunkarjunnaksi, kun tämä yhdellä vetäisyllä leikkasi käsivarren poikki.

Nyt taistelu tuli kiihkeämmäksi. Koko pensas vapisi kiihtymyksestä, ja Muumipeikko oli vihasta ja ponnistuksesta aivan punainen kasvoiltaan.

Pitkään aikaan ei näkynyt muuta kuin käsivarsien, häntien ja jalkojen hurjaa vilinää.

Niiskuneiti otti vapisevin käpälin suuren kiven ja heitti sen myrkkypensaaseen. Mutta hän ei ollut erikoisen etevä tähtäämään, ja kivi osui suoraan Muumipeikon vatsaan.

— Minä olen tappanut hänet! hän huusi ja painoi käpälänsä kasvojaan vasten.

— Aivan tyttöjen tapaista, Nipsu sanoi.

Mutta Muumipeikko ei ollut ollenkaan kuollut, hän huitoi pahemmin kuin koskaan ja leikkasi angosturalta käsivarren toisensa jälkeen kynäveitsellään.

Kun siitä oli vain tyngät jäljellä, hän sanoi (Nipsun mielestä hyvin ylimielisesti):

— Jaha. Selvä on!

— Voi, kuinka sinä olet rohkea! sanoi Niiskuneiti.

— Äh, tällaista minä teen melkein joka päivä, Muumipeikko sanoi ohimennen.

— Sepä kummallista, huomautti Nipsu. Minä en ole koskaan…

Mutta pitemmälle hän ei päässyt, sillä Nuuskamuikkunen tallasi hänen varpailleen niin että hän huusi.

— Mitä se oli! huudahti Niiskuneiti hätkähtäen, sillä hän oli hermostunut kaamean elämyksensä jälkeen.

— Älä pelkää, sanoi Muumipeikko. Nyt minä olen täällä ja suojelen sinua kaikilta vaaroilta. Minulla on sinulle pieni lahjakin.

Ja sitten hän otti esille kultaisen nilkkarenkaan.

— Voi, sanoi Niiskuneiti ja punastui ihastuksesta. Minä luulin kadottaneeni sen… Kauhean hauskaa! Mistä sinä löysit sen?

Hän pani sen heti jalkaansa ja käänteli ja väänteli itseään nähdäkseen miten hieno hän oli.

— Sisko on vikissyt tuon renkaan takia useita päiviä, selitti Niisku. Tuskin halusi syödäkään. Ja nyt, jollei herroilla ole mitään sitä vastaan, jatkamme hieman kauempana olevalle aukealle pitämään kokousta. Minusta tuntuu että meillä on puhuttavaa tärkeämmistäkin asioista kuin nilkkarenkaista.

Ja Niisku vaelsi toisten edellä pienelle metsäniitylle, jonka hän tunsi ennestään.

He istuutuivat nurmelle piiriin ja odottivat.

— Niin, mistä me nyt puhuisimme? Muumipeikko sanoi.

— Pyrstötähdestä tietenkin, sanoi Niisku heittäen vakavan silmäyksen punaiselle taivaalle. Minä nimitän itseni puheenjohtajaksi ja sihteeriksi. Onko jollakulla jotakin ehdotusta vastaan?

Kellään ei ollut mitään sitä vastaan, ja Niisku naputti kolme kertaa lyijykynällään maahan.

— Oliko se rautamuurahainen? kysyi Niiskuneiti kiinnostuneena ja kumartui eteenpäin katsomaan.

— Hiljaa, sinä häiritset kokousta, sanoi Niisku. Se tapahtuu siis lokakuun seitsemäntenä kello 8.42 tai mahdollisesti 4 sekuntia myöhemmin.

— Rautamuurahainen? kysyi Muumipeikko, joka istui ja ihaili Niiskuneidin pehmeää otsatukkaa.

— Pyrstötähti tietenkin! sanoi Niisku kärsimättömänä. Nyt on kysymys siitä mitä pitäisi tehdä.

— Mennään kotiin, Muumipeikko sanoi. Ja sinä ja sisaresi tulette kai meidän mukaamme?

— Sitä kysymystä voimme käsitellä yksityiskohtaisemmin seuraavassa kokouksessa, sanoi Niisku.

— Kuulkaa nyt, puuttui Nuuskamuikkunen puheeseen, meidän on päätettävä nopeasti. Tänään on lokakuun neljäs — ja pian on ilta. Meillä on ainoastaan kolme päivää jäljellä ehtiäksemme Muumilaaksoon.

— Asutko sinä siellä? kysyi Niiskuneiti.

— Asun, Muumipeikko vastasi. Hieno laakso. Juuri ennen lähtöämme rakensin keinun sinulle.

— Äh, ethän sinä silloin ollut vielä nähnytkään häntä, mutisi Nipsu. Mutta kerropa luolastani, minun luolastani, Nipsu sanoi.

— Pysykää asiassa, kehotti Niisku ja koputti lyijykynällään maahan. Onko ensiksikin oletettavaa, että me ehdimme ennen pyrstötähteä, ja toiseksi — onko meillä siinä tapauksessa suuremmat mahdollisuudet pelastautua Muumilaaksossa kuin jossakin muualla?

— Tähän asti on mennyt hyvin, vastasi Nipsu.

— Kyllä äiti sen järjestää, Muumipeikko sanoi. Näkisittepä meidän luolamme! Minä olen kaivanut sinne helmiä…

— Helmiä, puuskahti Niiskuneiti ihastuneena. Voiko niistä tehdä nilkkarenkaita?

— Voiko, toisti Muumipeikko. Nenärenkaita ja korvarenkaita ja vatsavöitä ja otsaripoja…

— Tämä kysymys tulee esille myöhemmin, huudahti Niisku ja paukutti raivoissaan lyijykynäänsä maahan. Hiljaa! Hiljaa! On tärkeämpiäkin asioita kuin nenärenkaat.

— Ei, jos ne ovat helmillä koristetut, hänen sisarensa sanoi. Nyt olet lyönyt taas terän poikki kynästäsi. Haluaako joku syödä illallista?

Kaikki halusivat syödä illallista.

Niisku tuhahti. Tyttöjä ei pitäisi olla koskaan kokouksissa.

— Älä ota aina kaikkea niin vakavasti, sanoi Niiskuneiti alkaen ottaa esille lautasia pienestä korista. Kerää mieluummin hieman puita minulle. Ja kyllä kai me voimme pelastua siellä muumilaakson luolassa.

— Kuinka viisas sinä olet, huudahti Muumipeikko ja tuijotti ihaillen häneen. Sehän on aivan selvää, että me pelastumme luolassa!

— Minun luolassani, huusi Nipsu ylpeänä. Kieritetään kiviä aukkoon ja tilkitään kaikki halkeamat katossa ja kannetaan sinne paljon ruokaa ja pieni lyhty! Jännittävää!

— Joka tapauksessa tarvitaan kokous työnjaosta, vänkäsi Niisku.

— Aivan niin — miten niiden puiden laita olikaan? sanoi hänen sisarensa. Nipsu! Hae hieman vettä lientä varten.

Nipsu ja Niisku lähtivät ja Niiskuneiti jatkoi kattamista.

— Muumipeikko, hän sanoi. Me tarvitsemme muutamia kukkia pöytään.

— Mitä väriä? kysyi Muumipeikko.

Niiskuneiti katsoi itseään ja huomasi olevansa jatkuvasti helakanpunainen.

— Siniset kukat sopivat minulle kai parhaiten, hän sanoi.

Muumipeikko ryntäsi hakemaan.

— Entäs minä, mitäs minä saan tehdä sinun hyväksesi? Nuuskamuikkunen kysyi.

— Soita minulle jotakin! Niiskuneiti sanoi.

Nuuskamuikkunen otti huuliharppunsa ja soitti tunteellisimmat laulunsa.

Kesti kauan ennen kuin Niisku palasi puineen.

— No, vihdoin ja viimein, sanoi hänen sisarensa.

— On vaikea löytää tikkuja, jotka ovat täsmälleen samanpituisia, Niisku sanoi moittien.

— Onko hän aina noin täsmällinen? kysyi Nuuskamuikkunen.

— Hän on syntynyt sellaiseksi, selitti Niiskuneiti. Missä Nipsu viipyy keittovesineen?

Mutta Nipsu ei ollut löytänyt ollenkaan vettä.

Lammikko oli kuivunut, sen pohjalla oli ainoastaan hiukan liejua, ja kaikki lummeraukat olivat kuolleet.

Hän meni syvemmälle metsään ja löysi joen uoman, mutta se oli yhtä kuiva. Kummallista. Lopulta Nipsu kääntyi korvat lurpallaan leiriin takaisin.

— Minä luulen, että kaikki vesi koko maailmassa on loppunut, hän sanoi. Mitähän kalat siitä sanovat.

— Meidän on keskusteltava asiasta, Niisku sanoi.

— Eikö sinulla ollut mehupulloa? kysyi Niiskuneiti Nipsulta. Anna se minulle. Ja sitten hän kaasi mehun kasariin ja keitti mehusoppaa.

— Nyt se asia on selvä, hän sanoi.

— Eikä ole, penäsi Niisku. Täytyy olla olemassa jokin syy siihen että kaikki vesi katoaa. Ja minä melkein luulen, että sillä on jotakin tekemistä pyrstötähden kanssa…

He katsoivat kaikki taivaalle.

Oli alkanut hämärtää ja pimenevä taivas oli tummanpunainen. Ja juuri kuustenlatvojen yläpuolella loisti pieni punainen kipinä, joka muistutti kaukaista tähteä.

Se ei liikkunut, mutta heistä näytti kuin se olisi liekehtinyt ja leiskunut aivan kuin se olisi ollut hyvin kuuma.

— Tuolla se on, sanoi Niisku synkästi.

Niiskuneiti värisi ja ryömi lähemmäksi tulta.

— Huh sentään, hän sanoi. Se ei näytä ystävälliseltä. Ja hänen heleänpunainen värinsä muuttui vähitellen violetiksi.

Heidän istuessaan siinä katselemassa pyrstötähteä Muumipeikko tulla törmäsi siihen kimppu sinikelloja käpälässään.

— Näitä ei ollut helppo löytää, hän huohotti.

— Kiitoksia, sanoi Niiskuneiti. Mutta oikeastaan olisinkin mieluummin ottanut keltaisia. Kuten näet, olen vaihtanut väriä.

— Tosiaankin, Muumipeikko sanoi surullisena. Haenko minä uusia?

Ja silloin hän huomasi pyrstötähden, joka loisti metsänreunan yläpuolella.

— Pidä minua käpälästä, kuiskasi Niiskuneiti. Minä pelkään.

— Älä hätäile, Muumipeikko lohdutti. Se ei tule ennen kuin kolmen päivän kuluttua ja silloin me olemme jo aikoja sitten pelastautuneet luolaan, ja äiti sytyttää yölampun. Syödään nyt sinun hieno liemesi ja sitten mennään nukkumaan.

He jakoivat liemen viiteen yhtä suureen osaan, ja kun se oli lopussa, he ryömivät yhteen läjään makuumatolle, jonka Niiskuneiti oli palmikoinut kokoon ruohoista.

Tuli sammui vähitellen — mutta tumman, hiljaisen metsän yläpuolella loisti pyrstötähti kuumana ja onnettomuutta ennustavana.