Муми-Тролли

Lokakuun seitsemäs päivä oli aivan tyyni ja hyvin kuuma. Muumipeikko haukotteli valtavasti; sitten hän sulki suunsa niin että pamahti, ja hänen silmänsä muuttuivat aivan pyöreiksi ja kiiltäviksi.

— Tänään se tulee, hän sanoi.

— Pyrstötähti, Nipsu kuiskasi.

Se näytti täyttävän koko taivaan ja loisti niin, että he eivät uskaltaneet katsoa siihen. Koko metsä odotti henkeään pidättäen ja liekehtivän hohteen valaisemana.

Muurahaiset olivat ryömineet kekoihinsa, linnut piiloutuivat pesiinsä, jokainen pieninkin mönkijä oli etsinyt itselleen kolon johon yritti pelastautua.

— Mitä kello on? kysyi Muumipeikko.

— Kymmentä yli kahdentoista, Niisku sanoi.

Kukaan ei puhunut sen enempää. He kiipesivät alas puusta ja lähtivät kulkemaan suoraan länttä kohti.

Hemuli manasi koko ajan itsekseen vuoroin postimerkkikansiotaan, vuoroin pilaantunutta leninkiään.

— Ole hiljaa, sanoi Niisku. Tänään meidän täytyy ajatella tärkeitä asioita.

— Luuletko, että se ehtii ennen meitä? kuiskasi Niiskuneiti.

— Ei, ei, rauhoitti Muumipeikko. Älä ole levoton.

Mutta hän ei uskaltanut katsoa Niiskuneitiin.

Metsä oli täällä vihreä ja kukoistava. Heinäsirkat olivat lentäneet johonkin toiseen suuntaan. Maa laskeutui loivasti ja se oli villien, sinisten kukkien peittämä.

— Etkö tahdo kukkaa korvasi taakse? Muumipeikko kysyi.

— Voi en, Niiskuneiti vastasi. Olen aivan liian hermostunut voidakseni ajatella itseni koristamista.

Nipsu oli juossut heidän edellään, ja äkkiä he kuulivat hänen huutavan aivan mielettömästi.

— Taas kai uutta tohinaa, sanoi hemuli.

— Halloo! Hei! huusi Nipsu. Kiiruhtakaa! Juoskaa! Tulkaa tänne!

Ja sitten hän pani käpälät suuhunsa ja vihelsi. Muumipeikko lähti liikkeelle kuin ammuttuna.

Hän nuuski ilmaa juostessaan.

Hän tunsi nenässään suloista, juuri paistettujen pullien tuoksua.

Metsä harveni ja — Muumipeikko pysähtyi äkkiä.

Tuolla levisi Muumilaakso. Ja keskellä laaksoa seisoi sininen muumitalo yhtä sinisenä, yhtä rauhallisena ja hauskana kuin heidän kotoa lähtiessään.

Ja siellä sisässä hänen äitinsä oli parhaillaan paistamassa pullia ja piparkakkuja kaikessa rauhassa.

— Tiesinhän minä, että kaikki kävisi hyvin, Muumipeikko sanoi.

— Tuolla on uusi silta! huudahti Niiskuneiti. Ja tuolla on kiipeämispuu, josta sinä puhuit. Kyllä sinulla on hieno talo!

— Eikö olekin, sanoi Muumipeikko ylpeänä. Ja niin he menivät laaksoon nälkäisinä ja täynnä odotusta.

Muumipeikon äiti seisoi keittiössä ja koristi kaakkua vaaleankeltaisella kermavaahdolla ja paratiisipäärynöillä. Niiden ympärillä luki suklaakirjaimin: »Rakkaalle Muumipeikolleni!» ja ylimpänä loisti kehrätystä sokerista tehty tähti.

Äiti vihelteli hiljaa itsekseen, ja silloin tällöin hän katsahti ulos ikkunasta.

Muumipappa vaelsi huoneesta toiseen huolissaan ja oli joka paikassa tiellä.

— Heidän olisi pitänyt olla täällä jo aikoja sitten, hän sanoi. Kello tulee puoli kaksi.

— Kyllä he tulevat, sanoi Muumipeikon äiti lohduttavasti. Pidä kiinni tästä, kun minä siirrän kaakun. Nipsu saa nuolla vadin, hän pitää siitä.

— Jos hän tulee, sanoi Muumipappa ja huokasi.

Samassa Piisamirotta tuli sisään ja istuutui halkolaatikolle.

— No, miten pyrstötähden laita on? kysyi Muumimamma.

— Se lähestyy, Piisamirotta sanoi. Maailman lapset voivat valittaa ja pelätä, mutta filosofi ei koskaan!

— Saanko tarjota piparikakkuja? Muumimamma kysyi.

— No jaa. Ehkä otan yhden, sanoi Piisamirotta. Syötyään kahdeksan hän sanoi: — Näyttää siltä kuin Muumipeikko tulisi rinteessä hyvin sekalaisessa seurassa.

— Muumipeikko? huusi äiti. Miksi et sanonut sitä heti?

Ja hän ryntäsi kuistille ja edelleen puutarhaan.

Tuolla he tulivat juosten yli sillan! Ensimmäisenä hänen rakas poikansa, sitten Nipsu ja sen jälkeen koko joukko henkilöitä, joita hän ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Muumipeikko heittäytyi äitinsä syliin.

— Oma muumilapseni, äiti sanoi. Miten olenkaan odottanut sinua!

— Minä olen ollut taistelussa! Muumipeikko huusi onnellisena. Tappelin myrkkypensaan kanssa ja voitin! Nips, naps, ja sen käsivarret lensivät poikki ja lopulta oli vain tynkä jäljellä!

— Kuinka sinä uskalsit? äiti sanoi. Mutta sano minulle kuka tuo pieni tyttö on?

— Se on Niiskun sisar, Muumipeikko sanoi. (Niiskuneiti, niiaa isälle ja äidille). Hänet minä juuri pelastin myrkkypensaasta! Ja tässä on paras ystäväni Nuuskamuikkunen. Tämä on hemuli. Hän kerää postimerkkejä.

— Todellako, Muumipappa sanoi kohteliaasti. Niin, niin, minäkin keräsin nuorena postimerkkejä. Hyvin mielenkiintoinen harrastus.

— Ei se ole harrastus, se on minun ammattini, sähähti hemuli, sillä hän oli nukkunut huonosti.

— Siinä tapauksessa minun täytyy näyttää teille kokonainen kansio, joka lensi tänne eilen, Pappa sanoi.

— Postimerkkikansioko? puuskahti hemuli. Joka lensi tänne?

— Niin, sanoi Muumimamma. Minä olin pannut taikinan ulos nousemaan, ja aamulla se oli täynnä pieniä liimalappuja.

—

Liimalappuja! hemuli huusi. Ovatko ne jäljellä? Missä ne ovat? Ette kai kaikkien epähemulimaisten hemulien nimessä ole heittänyt niitä pois!?

Muumimamma osoitti kuistin kaidetta. Siellä oli koko postimerkkikansio hyvin huolellisesti kuivamassa.

Hemuli huudahti ääneen riemusta ja ryntäsi ylös portaita.

— Nyt hän sai vauhtia itseensä, Niisku sanoi. Ei hän hyppäisi tuon paremmin vaikka pyrstötähti olisi hänen perässään.

— Voi niin, pyrstötähti, Muumimamma sanoi huolestuneena. Piisamirotta on laskenut, että se putoaa tänä iltana keittiöpuutarhaan. Minä en ole ollenkaan viitsinyt kitkeä siellä.

— Minä ehdottaisin, että pitäisimme asian johdosta kokouksen, Niisku sanoi. Ehkä talon sisässä, jos se sopii perheelle.

— Totta kai, sehän on selvä, sanoi Muumipappa. Käykää sisään, olkaa hyvät! Mikä on meidän, se on teidänkin!

— Toivottavasti te pidätte piparkakuista, Mamma sanoi tuodessaan pöytään uusia kahvikuppeja, joissa oli ruusuja ja liljoja. — Voi rakkaat lapset, miten hauskaa että olette tulleet kotiin.

— Saitteko sähkeen, jonka talonpeikko lähetti? Nipsu kysyi.

— Saimme, Muumipappa vastasi. Mutta kirjaimet olivat aivan sikinsokin, enimmäkseen siinä oli huutomerkkejä. Talonpeikko oli aivan liian hermostunut kyetäkseen lähettämään sähkeen.

— Kahville! Muumipeikon äiti huusi ikkunasta.

Mutta hemuli vastasi kärttyisästi, ettei hänellä ollut aikaa. Hän järjesti parhaillaan postimerkkejään.

— Nyt, sanoi Niisku. Nyt asiaan. Ikävä vain, että olen kadottanut vihkoni, johon oli kirjoitettu miten selviämme pyrstötähdestä. Mutta jos asiaa ajattelee rauhallisesti, on aivan selvää, että ensimmäisenä pykälänä on hyvän piilopaikan löytäminen.

— Sinä olet niin perusteellinen, sanoi Niiskun sisar. Eikö meidän pitänyt piiloutua Muumipeikon luolaan?

— Ja ottaa kaikki kalleutemme mukaan! huusi Nipsu pidellen lujasti kultaista tikariaan. Ja luola on muuten minun.

— Mitä te sanotte, Mamma puuskahti. Onko teillä luola!?

Silloin Muumipeikko ja Nipsu alkoivat yhtaikaa kertoa miten he löysivät luolan, miten hieno se oli ja miten erinomaisesti se sopi pelastuspaikaksi.

He huusivat kilpaa, ja silloin Nipsu kaasi kahvikuppinsa pöytäliinalle.

— Voi, voi, sanoi Mamma. Mutta eihän se paljon merkitse, jos maailma joka tapauksessa tuhoutuu. Istuudu matolle nuolemaan kakkuvatia, ystäväiseni. Se on tiskipöydällä.

— Toinen pykälä, sanoi Niisku, koskee työnjakoa. Meidän täytyy kantaa kalleutemme luolaan niin pian kuin mahdollista, sillä kello on jo kolme. Me sisareni kanssa otamme osallemme vuodevaatteet.

— Hyvä, Muumimamma sanoi, minä otan hillopurkit. Muumipeikko saa tyhjentää lipaston laatikot.

Sitten alkoi tavaton pakkaaminen ja juokseminen ja kantaminen.

Muumipeikon isä latoi kaiken työntökärryihin, ja Mamma ryntäili sinne tänne etsien nuoraa ja sanomalehtipaperia.

Tämä oli pahempaa kuin maanpako, sillä heillä oli perin vähän aikaa.

Kerran toisensa jälkeen Pappa raahasi työntökärryt metsän läpi rantaan ja purki kuorman hiekalle.

Ja Muumipeikko ja Nipsu hinasivat köydellä tavarat luolaan.

Sillä aikaa toiset irrottivat muumitalossa kaiken minkä yleensä irti sai, vieläpä pellinnarutkin.

— Minä en aio jättää mitään tuolle ilkeälle pyrstötähdelle, mutisi Muumimamma vetäessään ulos kylpyammetta. Juoksepa, Niisku hyvä, keittiöpuutarhaan ja vedä ylös retiisit. Pienimmätkin. Ja Nipsu, sinä voit kantaa kaakun luolaan. Mutta kanna sitä varovasti!

Muumipeikon isä tuli sellaista vauhtia yli sillan että työntökärryt pomppivat.

— Pitäkää kiirettä, hän sanoi. Pian täällä on hämärää ja luolan katto täytyy peittää!

— Pian, heti paikalla! Muumimamma sanoi. Minä otan vain mukaani kukkapenkkien ympärillä olevat näkinkengät ja parhaat ruukkuruusumme…

— Ne meidän ikävä kyllä täytyy jättää, Pappa sanoi. Istuudu kylpyammeeseen, rakkaani, niin minä työnnän sinut luolaan. Missä hemuli on?

— Hän laskee postimerkkejään, kertoi Niiskuneiti.

— Hemuli! huusi Niisku. Hyppää tänne, sillä pian paukkuu! Ja silloin sinun postimerkkisi lentävät kaiken maailman tuuliin!

— Varjelkoon, sanoi hemuli ja hyppäsi kylpyammeeseen kansio sylissään.

Ja niin Muumipeikon isä työnsi koko konkkaronkan luolaan.

Rannalla oli hyvin synkkää.

Merenpohja levisi heidän edessään kuolleena ja paljaana.

Taivas oli tummanpunainen. Ja puut huohottivat kuumuudesta.

Nyt pyrstötähti oli aivan lähellä. Se syöksyi valkohehkuisena ja jättiläissuurena Muumilaaksoa kohti.

— Mutta missä Piisamirotta on? Mamma kysyi kauhistuneena.

— Hän ei tahtonut tulla mukaan, Muumipappa sanoi. Hän väitti, että filosofin arvolle ei sovi juoksennella sinne tänne, joten minun täytyi jättää hänet. Mutta minä annoin hänelle riippumaton.

— Niin, niin, Muumimamma sanoi, filosofit ovat kummallisia. Siirtykää syrjään, lapset, isä hinaa kylpyammeen ylös.

Muumipappa sitoi nuoran ammeen ympärille ja sitten se hinattiin ylös.

— Oohei, oohei! huusivat Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu ylhäällä luolassa, ja Muumipappa ja niiskusisarukset huusivat alhaalla: — Antaa mennä, oohei! Mutta Muumimamma istui hiekassa ja pyyhki otsaansa.

— Millainen muutto, hän huokasi.

Hemuli oli kömpinyt luolaan ja istui eräässä nurkassa järjestämässä virhepainoksia.

— Ei koskaan muuta kuin touhua ja juoksemista, hän huokasi itsekseen. Jospa voisin käsittää mikä heihin kaikkiin on mennyt.

Ilma muuttui rannalla yhä kuumemmaksi ja pimeämmäksi, ja kello läheni seitsemää.

Kylpyamme osoittautui liian suureksi, he eivät saaneet sitä luolaan. Niisku tahtoi pitää asian johdosta kokouksen, mutta koska heillä ei ollut siihen aikaa, hinattiin amme yksinkertaisesti luolan katolle. Ja mikä onni; se peitti aukon neljän senttimetrin tarkkuudella!

Muumipeikon äiti teki kaikille tilat pehmeään hiekkaan ja sytytti öljylampun. Sitten hän ripusti huovan oven eteen.

— Luuletko sen kestävän? kysyi Muumipeikko.

— Odotahan, sanoi Nuuskamuikkunen ja otti taskustaan pienen pullon. Tässähän meillä on tilkkanen maanalaista aurinkoöljyä, josta puhuin. Sivelkää huopa tällä ulkopuolelta, niin se kestää mitä kuumuutta tahansa.

— Ei kai tuosta öljystä tule tahroja huopaan? kysyi Muumimamma levottomana.

Samassa he kuulivat rapinaa ja nuuskimista luolan ulkopuolelta. Huovan alta tuli esille kuono, kaksi kiiltävää silmää ja sitten koko Piisamirotta.

— Vai tuli setä sittenkin, Nipsu sanoi.

— Tulin, riippumatossa oli niin kuuma. Arvelin täällä luolassa olevan hieman viileämpää, sanoi Piisamirotta.

Ja niin hän tallusteli arvokkaasti erääseen nurkkaan ja istuutui sinne.

— Nyt olemme aivan valmiit, Muumipappa sanoi. Mitä kello on?

— Viittä vailla puoli kahdeksan, ilmoitti Niisku.

— Siinä tapauksessa ehdimme maistaa kaakkua, sanoi Muumipeikon äiti. Nipsu, minne sinä panit sen?

— Tuonne jonnekin, Nipsu sanoi ja osoitti Piisamirotan nurkkaa.

— Minne jonnekin? kysyi Muumimamma. En minä näe sitä. Onko profeetta nähnyt kaakkua?

— Minä en välitä kaakuista, sanoi Piisamirotta ja veti juhlallisesti viiksiään. Minä en näe niitä, en maista niitä, enkä koske niihin.

— Mutta minne se on voinut joutua, huudahti Mamma hämmästyneenä. Nipsu kiltti, ethän sinä voinut syödä sitä matkan varrella?

— Se oli liian suuri, Nipsu sanoi viattomasti.

— Sinä siis kuitenkin söit sitä! Muumipeikko huusi.

— Ainoastaan huipputähden, ja se oli aika kova, sanoi Nipsu ja sitten hän ryömi patjan alle.

— Hohoo, jaajaa, Muumipeikon äiti sanoi ja istuutui tuolille, sillä hän oli hyvin väsymyt. Kurjuuksien kurjuus.

Niiskuneiti katsoi terävästi Piisamirottaa.

— Tahtoisiko setä nousta hetkeksi, hän sanoi.

— Minä istun siinä missä istun, Piisamirotta vastasi.

— Te istutte meidän kaakkumme päällä, Niiskuneiti sanoi.

Silloin Piisamirotta nousi kiireesti, ja voi miltä hänen takapuolensa näytti! Ja voi miltä kaakku näytti!

— Tuo oli ainakin tarpeetonta! huusi Nipsu ja ryömi esille patjan alta. Meidän kaakkumme!

— Minun kunniakseni tehty, sanoi Muumipeikko synkkänä.

— Ja nyt minä saan olla tahmainen koko loppuelämäni, ja se on teidän syynne, Piisamirotta sanoi.

— Rauhoittukaa kaikki, huudahti Muumipeikon äiti. Ettekö käsitä, että pyrstötähti tekee meidät hermostuneiksi. Sehän on aivan sama kaakku, sen muoto on vain hieman muuttunut. Tulkaa nyt tänne lautasinenne, niin jaetaan se oikeudenmukaisesti.

Muumimamma leikkasi yhdeksän täsmälleen yhtä suurta palaa muotonsa muuttaneesta kaakusta ja jakoi ne.

Sitten hän täytti erään vadin vedellä, ja Piisamirotta sai istuutua siihen.

— Te olette häirinneet minun rauhaani, hän sanoi. Tällaista ei kerta kaikkiaan saa tapahtua ajattelijan elämässä.

— Ei kai se ole niin tärkeätä, Muumimamma yritti lohduttaa.

— Ei tärkeätä! Minä luulisin että se on tärkeätä! Piisamirotta sanoi ja söi suuren palan kaakkua.

Luola kävi yhä kuumemmaksi ja kuumemmaksi. He istuivat kukin omassa nurkassaan ja odottivat, huokasivat toisinaan tai sanoivat jotakin, jonka kaikki jo tiesivät ennestään, ja sitten he jälleen odottivat.

Äkkiä Muumipeikko ryntäsi pystyyn.

— Me olemme unohtaneet silkkiapinan! hän huudahti.

Mamma löi käpälänsä yhteen kauhistuksesta.

— Hänet täytyy pelastaa! Muumipeikko puuskahti. Tietääkö kukaan missä hän asuu?

— Ei hän asu missään, Pappa sanoi. Ja minä pelkään, ettemme me ehdi etsiä häntä.

— Älä nyt mene ulos, rakas Muumipeikko, pyysi Niiskuneiti.

— Minun täytyy, Muumipeikko sanoi. Hei sitten!

— Ota minun kelloni, että voit tarkata aikaa, ehdotti Niisku. Ja pidä kiirettä! Se on jo neljännestä yli kahdeksan.

— Minulla on siis kaksikymmentäseitsemän minuuttia aikaa, sanoi Muumipeikko. Hän syleili huolestunutta äitiään, nielaisi viimeisen kaakkupalan ja pujahti ulos huovan alitse.

Ilma oli kuuma kuin tuli ja puut seisoivat liikkumattomina ja lehdet vapisten pelosta.

Pyrstötähti loisti häikäisevänä ja peitti koko taivaan.

Muumipeikko juoksi yli hiekan metsään ja koko ajan hän huusi kaikin voimin:

— Silkkiapina! Ohoi! Missä sinä olet? Silkkiapina! Tule esille!

Punainen kajastus antoi puiden alla kaikelle kaamottavan leiman.

Maassa ei liikkunut ainuttakaan elollista olentoa. Kaikki pikku mönkijät olivat piiloutuneet maahan ja makasivat siellä hiljaa, peläten ja odottaen.

Muumipeikosta tuntui, että hän oli yksin maailmassa, hän ei ollut koskaan elämässään tuntenut itseään näin yksinäiseksi.

Hän juoksi runkojen välissä, huusi, kuunteli ja juoksi jälleen. Lopulta hän pysähtyi ja katsoi kelloa.

Ainoastaan kaksitoista minuuttia oli jäljellä. Hänen täytyi kääntyä takaisin.

Vielä kerran hän huusi ja kuunteli vastausta. Silloin kuului kaukaa heikkoa vikinää.

Muumipeikko nosti käpälät suulleen ja huusi uudelleen.

Nyt vastaus kuului hieman lähempää.

Ja sitten silkkiapina tuli hyppien läpi lehdistön.

— Sinäkö siinä, hän huusi ihastuneena. Hei, hei! Minä istuin juuri miettimässä…

— Meillä ei ole aikaa puhella, Muumipeikko sanoi kiireesti. Tule mukaan, saat appelsiinin. Mutta pian ennen kuin toiset syövät sen.

Täsmälleen viisi minuuttia oli jäljellä…

Muumipeikko ei ollut koskaan juossut näin kovasti. Kuuma ilma poltti hänen silmiään ja suu oli aivan kuiva.

Silkkiapina puhui ja nauroi hypellessään puusta puuhun.

— Appelsiineja, hän sanoi. Niitä en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Oletko varma, että ne ovat oikeita? Jos jatkuvasti on näin lämmintä ja hauskaa, niin saatpa nähdä, että täällä alkaa pian joka paikassa kasvaa appelsiineja. Minä kuorin ne aina omalla tavallani…

Neljä minuuttia jäljellä!

Nyt he näkivät rannan häämöttävän puiden välistä…

Kolme minuuttia!

Hiekassa oli raskasta juosta… Muumipeikko tarttui silkkiapinaa käpälään ja syöksyi vuorta kohti.

Hänen äitinsä seisoi luolan ulkopuolella odottamassa. Hän huitoi käsivarsillaan ja huusi: — Juoskaa! Juoskaa!

He kompuroivat ylös vuorta, Mamma tarttui heihin, paiskasi heidät luolaan ja kömpi itse perästä.

— Sinä ehdit takaisin! Niiskuneiti huusi punastuen jälleen hitaasti.

— Appelsiini, silkkiapina alkoi, mutta vaikeni hämmästyneenä.

Ulkoa kuului… sähisevä, valtava jyrinä!

Kaikki paitsi hemuli (joka laski postimerkkejä) ja Piisamirotta (joka oli tarttunut pesuvatiin) heittäytyivät hiekkalattialle ja pitelivät lujasti kiinni toisistaan. Öljylamppu sammui, ja tuli aivan pimeätä.

Nyt pyrstötähti syöksyi alas maahan! Kello oli täsmälleen neljäkymmentäkaksi minuuttia ja neljä sekuntia yli kahdeksan.

Kuului sellainen rätinä kuin miljoonia raketteja olisi ammuttu yhdellä kertaa, kuin olisi heitetty miljardeja koiranpommeja, ja koko vuori tärisi ja vapisi.

Hemuli mätkähti vatsalleen postimerkkiläjälleen. Nipsu huusi hirveästi ja Nuuskamuikkunen painoi hatun nenäänsä saakka tunteakseen itsensä varmemmaksi.

Hehkuvat kivet ropisivat kuin sade katolla olevaa ammetta vasten.

Jyristen ja jyskyen pyrstötähti veti liekehtivän häntänsä läpi koko laakson, metsän ja yli vuoren ja syöksyi ulvoen edelleen avaruuteen.

Jos se olisi tullut vain vähän, vähän lähemmäksi maata, olisi kaikki mennyt nuuskaksi melkoisen varmasti.

Nyt se sipaisi vain hännällään maata ja katosi muihin aurinkokuntiin, jotka ovat niin kaukana, ettei se koskaan löytänyt takaisin maahan.

Mutta luolassa olijat eivät tienneet, että pyrstötähti oli jatkanut matkaansa avaruuteen.

He uskoivat, että tämän kauhean ryskeen jälkeen kaikki oli palanut ja poissa.

Ehkä heidän luolansa oli ainoa, mitä oli jäljellä koko maailmassa. He kuuntelivat ja kuuntelivat, mutta ulkopuolella oli hiljaista.

— Mamma, sanoi Muumipeikko. Onko se nyt ohi?

— Ohi on, pieni muumilapseni, hänen äitinsä sanoi. Nyt on kaikki hyvin ja nyt voit nukkua. Älä itke, Nipsu, enää ei ole mitään vaaraa.

— Se oli kauheata, sanoi Niiskuneiti vapisten.

— Minä en saanut appelsiinia, sanoi silkkiapina.

— Toisen kerran, Mamma vastasi. Minä laulan nyt kehtolaulun, että te nukkuisitte.

Ja sitten hän lauloi:

Nukkukaa lapset, musta on yö

komeetat kulkee kun hetki lyö.

Unta te nähkää

ja unohtakaa.

Yö maan jo peittää, ei valoa näy,

pienet karitsaiset vain laitumella käy.

Ja vähitellen he nukahtivat toinen toisensa jälkeen ja luolaan laskeutui hiljaisuus.