Муми-Тролли

Oli myöhäinen ilta.

Alkuvuoret seisoivat juhlallisina ja uneksivat.

Huiput katselivat toisiaan yli valtavien kuilujen, joista nousi harmaanvalkoista, hyytävän kylmää sumua.

Jokin pieni pilvenhattara irtosi silloin tällöin raskaista pilvenlongista ja liukui hitaasti yli vuorenseinämän, missä kotkalla ja kondorilla oli pesänsä.

Ja jotkin salaperäiset kädet olivat hakanneet luotisuoraan kallioseinämään pyrstötähden varoituksen, tähden, jolla oli pitkä, häilyvä häntä.

Erään vuorenhuipun alapuolella loisti pienen pieni valo. Lähemmäksi mennessään huomasi, että se oli keltainen silkkiteittä, joka oli valaistu sisältäpäin.

Nuuskamuikkusen huuliharppu kuulosti hyvin yksinäiseltä tässä autiossa maisemassa, ja kaukana hyeena kohotti kuononsa ja kuunteli musiikin vierasta ääntä. Sitten se alkoi ulvoa kauheasti ja pitkäveteisesti.

— Mikä tuo oli? kysyi Nipsu kömpien lähemmäksi lamppua.

— Ei mitään vaarallista, Nuuskamuikkunen sanoi. Otetaan nyt laulu kimalaisesta, joka meni naamiaisiin. Ja sitten hän alkoi taas soittaa.

— Se oli hyvä laulu, Muumipeikko sanoi. Mutta siitä ei oikein saanut selvää, kuinka kimalaisen kävi ja olivatko naamiaiset hauskat. Kerro meille mieluummin jotakin.

Nuuskamuikkunen mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:

— Olenko minä kertonut teille Niiskuista, jotka kerran tapasin?

— Et, Muumipeikko sanoi innoissaan. Keitä Niiskut ovat?

— Etkö todellakaan tunne Niiskuja, Muumipeikko? Nuuskamuikkunen sanoi hämmästyneenä. Heidänhän täytyy olla sinun kanssasi sukua, sillä te olette täsmälleen samanlaiset. Vaikka sinä olet tietenkin valkoinen, ja ne vaihtavat väriä järkyttyessään.

— Emme me ole sukulaisia, Muumipeikko sanoi vihaisena. En minä ole sellaisten sukua, jotka vaihtavat väriään. Muumipeikkoja on vain yhtä lajia ja ne ovat valkoisia!

— Nämä Niiskut ovat joka tapauksessa hyvin sinun kaltaisiasi, Nuuskamuikkunen sanoi rauhallisesti. Niisku oli vaalean violetti ja hänen pikkusisarensa vaaleanvihreä.

Minun täytyy sanoa, että hän oli hyvin suloinen! Hän oli kokonaan hienon, pehmeän karvan peitossa ja hänellä oli otsatukka, jota hän aina harjasi…

— Miten hassua, sanoi Muumipeikko haukotellen.

— No, mutta kuinka sitten kävi? kysyi Nipsu.

— Ei tapahtunut mitään erikoista, mutta hän oli hauska, sanoi Nuuskamuikkunen.

Hän kutoi ruohosta pieniä vuodemattoja ja keitti mietoja yrttijuomia, jos jollakin oli vatsa kipeä.

Ja sitten hän kulki aina kukkia korviensa takana ja pieni kultarengas jalassaan.

— Mutta eihän tuo ole mikään kertomus, Nipsu sanoi.

Nuuskamuikkunen kohautti harteitaan ja alkoi jälleen soittaa.

— Tytöt ovat hupsuja ja niin olet sinäkin, sanoi Muumipeikko, ryömi makuusäkkiinsä ja kääntyi teltan seinään päin.

Mutta sinä yönä hän uneksi pienestä Niiskuneidistä, joka muistutti häntä itseään ja jolle hän antoi ruusun korvan takana pidettäväksi.

— Olipa se tyhmää, tuumi Muumipeikko herättyään seuraavana aamuna.

Nipsu ja Nuuskamuikkunen olivat silloin jo purkamassa telttaa.

— Tänään me menemme korkeimmalle huipulle, Nuuskamuikkunen sanoi.

— Kuinka sinä tiedät että se on oikea? Nipsu kysyi ja oikaisi niskaansa nähdäkseen huipun. Mutta se oli pilven peitossa.

— Katso ympärillesi, sanoi Nuuskamuikkunen ylpeänä. Joukoittain savukkeen pätkiä, joita Tähtitornin professorit ovat heitelleet alas!

— Ai, vai niin, Nipsu sanoi nolona kun ei ollut itse sitä huomannut.

He vaelsivat hitaasti ylöspäin pitkin pientä kiemurtelevaa vuoristopolkua, ja toisesta toiseen kulki köysi, jonka he olivat varmuuden vuoksi sitoneet vatsansa ympärille.

— Muistakaa, että tämä tapahtuu teidän vastuullanne! sanoi Nipsu, joka kulki viimeisenä.

Yhä korkeammalle, yhä jyrkempiä rinteitä.

— Kuumaa, Muumipeikko sanoi ja pyyhki otsaansa. Ja äiti luuli meidän palelevan! Olipa onni, että krokotiilit söivät villahousumme!

He katsoivat laaksoon. Kaikki heidän ympärillään oli ikivanhaa, jättiläismäistä ja yksinäistä, äärettömän yksinäistä.

Paljaiden jyrkänteiden välissä purjehti kondorikotka siivet levällään; se oli ainoa näkyvissä oleva elollinen olento.

— Kauhean suuri lintu, Nipsu sanoi. Hänellä mahtaa olla ikävä tuolla ylhäällä aivan yksin.

— Kyllä hänellä on rouva jossakin lähettyvillä ja ehkä koko rivi kondorinpoikasia, sanoi Nuuskamuikkunen.

Kondori liukui majesteetillisena eteenpäin, käänteli päätään, jossa oli kylmät silmät ja kupera, voimakas nokka. Se pysähtyi aivan heidän yläpuolelleen siivet väristen.

— Mitähän se nyt miettii? Nipsu sanoi.

— Se näyttää vihaiselta, Muumipeikko sanoi levottomana. Ei kai se aio… ja samassa Nuuskamuikkunen huusi: — Se tulee! Ja kaikki kolme heittäytyivät vuorenseinämää vasten.

Siivet suhisten kondorikotka syöksyi heitä kohti. He painautuivat pieneen vuorenhalkeamaan, pitelivät lujasti kiinni toisistaan ja odottivat kauhun lamaannuttamina ja avuttomina.

Nyt se tulee!

Tuntui aivan siltä kuin valtava myrsky olisi kulkenut heidän ohitseen, leveät siivet pieksivät kalliota ja saarsivat heidät hetkeksi — seuraavassa hetkessä kaikki oli jälleen hiljaista.

Vapisten he katsoivat ulos vuorenkolosta.

Kaukana alapuolellaan he näkivät kondorin. Se liukui eteenpäin suuressa puoliympyrässä — sitten se äkkiä kohosi ja jatkoi matkaansa vuoriston sisäosiin päin.

— Se häpeää, ettei onnistunut, Nuuskamuikkunen sanoi. Kondorit ovat hyvin ylpeitä. Se ei tee uutta yritystä.

Nipsu seisoi ja laski sormillaan. — Krokotiilit, jättiläissisilisko, vesiputous, maanalainen tunneli, kondori… viisi kauheata elämystä! Ja niin pienellä eläimellä kuin minä!

— Suurin seikkailu meillä on vielä jäljellä, Muumipeikko sanoi vakavana. Pyrstötähti.

Kaikki kolme katsoivat ylös raskaita pilviä kohti.

— Toivon, että taivas olisi näkyvissä, Muumipeikko sanoi hermostuneena. Tulkaa, mennään eteenpäin.

Myöhemmin iltapäivällä he olivat kiivenneet niin korkealle, että tulivat pilviin asti.

Kosteita vaippoja ja verhoja liehui yli vuoren, joka oli liukas ja vaarallinen kulkea.

He palelivat kauheasti (Muumipeikko ajatteli kaivaten villahousujaan) ja minne he katsoivatkin oli heidän ympärillään pelkkää tyhjyyttä.

— Minä luulin, että pilvet ovat pehmeitä ja villavia ja että niissä on hauska kulkea, Nipsu sanoi ja aivasti. Koko tämä löytöretki on aivan hupsu.

Samassa Muumipeikko pysähtyi ja hänen korvansa seisoivat aivan pystyssä.

— Odota, tuolla kiiltää jotakin! hän sanoi. Pieni kynttilä… timantti…

— Timantti! huusi Nipsu, joka rakasti jalokiviä.

Muumipeikko lähti kulkemaan pientä kiiltävää kohti ja veti toiset köydessä perässään.

— Pieni kultainen rannerengas, hän sanoi.

— Ole varovainen, se on aivan kuilun partaalla, Nuuskamuikkunen sanoi.

Mutta Muumipeikko ei kuunnellut häntä. Varovasti hän ryömi kuilua kohti ja ojensi käpälänsä ottaakseen rannerenkaan.

Nuuskamuikkunen ja Nipsu pitelivät lujasti köydestä, ja Muumipeikko kumartui pitkälle yli laidan. Vihdoin hänellä oli kultainen ketju käpälissään.

— Luuletko, että tämä on Niiskuneidin jalkarengas, hän kysyi.

— Luulen. Se on hänen, Nuuskamuikkunen sanoi surullisena. Ja hän oli niin kaunis. Hän meni aina vaarallisiin paikkoihin poimimaan kukkia…

Muumipeikko ei sanonut sanaakaan.

Ja niin he vaelsivat surumielisinä edelleen.

Pilvet ohenivat vähitellen heidän ympärillään, ja ilma muuttui lämpimämmäksi.

He pysähtyivät eräälle ulkonemalle lepäämään ja katselivat ääneti pilvivaippojen kulkua.

Ja juuri silloin pilveen tuli repeämä.

Se levisi nopeasti, ja äkkiä he näkivät koko pilvimeren jalkojensa alla.

Täältä ylhäältä katsottuna se näytti niin pehmeältä ja kauniilta, että teki mieli mennä siihen kahlaamaan, sukeltamaan ja tanssimaan.

— Nyt me olemme pilvien yläpuolella, Nuuskamuikkunen sanoi juhlallisesti.

Ja sitten he kääntyivät katsomaan taivaalle, joka oli ollut niin kauan piilossa.

— Mitä tuo on? Nipsu kysyi kauhistuneena.

Taivas ei näet enää ollut sininen. Siinä oli lievästi punainen vivahdus, joka ei vaikuttanut luonnolliselta.

— Ehkä se on auringonlasku, Nuuskamuikkunen sanoi epäröiden.

Mutta Muumipeikko sanoi hyvin vakavasti:

— Ei, pyrstötähti tekee taivaan punaiseksi. Se on matkalla maata kohti.

Korkeimmalla paikalla piikkisessä vuorijonossa oli Tähtitorni, missä professorit tekivät tuhansia ihmeellisiä huomioita ja polttivat tuhansia savukkeita ja elivät yksinäisyydessä tähtien kanssa.

Muumipeikko meni heidän torninsa pientä ovea kohti, ja toiset seurasivat häntä ääneti.

He aukaisivat oven, tassuttelivat ylös portaita ja astuivat suureen huoneeseen, missä he jäivät hartaina seisomaan kynnykselle.

Pimeydessä surisi jokin kone. Valtava tähtikiikari liikkui hiljaa edestakaisin tähystellen lasikaton läpi avaruuden vaaroja.

Ja professorit kulkivat lattialla, kiertelivät ruuveja, asentelivat kojeita ja tekivät muistiinpanoja.

Muumipeikko yskäisi kohteliaasti ja sanoi: — Hyvää päivää.

Mutta professorit eivät huomanneet häntä.

— Kaunis ilma, hän sanoi hieman kovemmalla äänellä mutta ei saanut mitään vastausta.

Silloin hän meni lähemmäksi ja nykäisi varovasti lähintä professoria takinhihasta.

— Me olemme matkustaneet monta sataa kilometriä tapaamaan setää, sanoi Muumipeikko.

— Joko sinä taas olet täällä, professori sanoi.

— Anteeksi, mutta minä en ole ollut täällä koskaan aikaisemmin, Muumipeikko sanoi.

— Sitten täällä kävi pari muuta, jotka muistuttivat sinua tavattomasti, professori murahti. Mutta minulla ei ole aikaa kaikille, jotka juoksentelevat ympäri ja tekevät lapsellisia kysymyksiä. Tämä pyrstötähti on mielenkiintoisin minkä olen nähnyt yhdeksäänkymmeneenkolmeen vuoteen. No, mitä sinä tahdot?

— Minä tahtoisin vain tietää kuka täällä on ollut ennen minua, Muumipeikko änkytti. Ei kai se ole voinut olla eräs pieni, vaaleanvihreä Niiskuneiti — hienosti karvainen… ehkä kukka korvan takana.

Professori huokaisi.

— Ei, minä en tiedä mitään karvaisuudesta ja kukista ja neideistä…

Niin, kyllä täällä kävi eräs pieni neitonen häiritsemässä minua.

Puhui pötyä jostakin korusta, jonka hän oli kadottanut. Mene nyt tiehesi. Minulta on mennyt sinun takiasi hukkaan 45 sekuntia.

— Kiitos! Muumipeikko sanoi. Voi, kiitos! Kiitos!

Hän kumarsi ja peräytyi takaperin ovelle.

— No, tiedusteli Nipsu. Tuleeko se?

— Milloin se iskee alas? Nuuskamuikkunen kysyi.

— Kuka?… Mikä? Muumipeikko sanoi sekapäisenä.

— Pyrstötähti tietenkin! huudahti Nuuskamuikkunen.

— Unohdin kysyä, vastasi Muumipeikko. Mutta hän on ollut täällä! Se pieni — Niiskuneiti. Hän elää. Hän ei ole pudonnut kuiluun!

— Jo nyt jotakin, puuskahti Nuuskamuikkunen.

— Todellakin, Muumipeikko sanoi hymyillen tylsästi.

— Sinä olet hupsu, sanoi Nipsu. Nyt minä menen kysymään.

Ja hän tassutteli toisen professorin luo.

— Saisinko katsoa hieman kiikariin? hän kysyi kohteliaasti. Minä olen hyvin kiinnostunut pyrstötähdistä ja olen kuullut puhuttavan miten etevä setä on löytämään niitä.

Professori työnsi silmälasinsa otsalleen.

— Oletko todellakin? hän sanoi aika tavalla imarreltuna. No, kyllä kai sinun sitten on saatava katsoa.

Ja sitten hän asensi kiikarin Nipsulle.

Ensin Nipsua pelotti. Taivas oli aivan musta ja suuret tähdet tuikkivat aivan kuin ne olisivat olleet eläviä.

Ja kaukana niiden keskellä loisti jokin punainen aivan kuin ilkeä silmä.

— Onko tuo pyrstötähti? kuiskasi Nipsu.

— On, vastasi professori.

— Mutta eihän se liiku ollenkaan, Nipsu sanoi ällistyneenä. Eikä sillä ole häntääkään.

— Sillä on häntä takanaan, professori selitti. Se kiitää suoraan maata kohti, siksi se näyttää liikkumattomalta. Mutta se suurenee joka päivä.

— Milloin se tulee perille? Nipsu kysyi ja tuijotti kauhusta lamaantuneena pientä punaista kipinää kiikarissa.

— Minun laskelmieni mukaan sen pitäisi koskettaa maata lokakuun seitsemäntenä päivänä kello 8.42 illalla. Mahdollisesti neljä sekuntia myöhemmin, professori sanoi.

— Ja mitä silloin tapahtuu? Nipsu kysyi.

— Mitä tapahtuu? toisti professori hämmästyneenä. Sitä minä en ole ajatellut. Mutta minä kirjoitan hyvin tarkasti muistiin tapahtumien kulun.

— Tietääkö setä mikä päivä tänään on? Nipsu kysyi. — Lokakuun kolmas, vastasi professori. Ja kello on täsmälleen 6.28.

— Siinä tapauksessa meidän taitaa pitää lähteä, Nipsu sanoi. Kiitoksia hyvin paljon.

Hän tuli toisten luo nenä pystyssä ja sanoi: — Meillä on ollut professorin kanssa hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Ja me olemme yhdessä tulleet siihen tulokseen että pyrstötähti aikoo iskeä maahan lokakuun seitsemäntenä kello 8.42. Tai ehkä neljä sekuntia myöhemmin.

— Siinä tapauksessa meidän on kiiruhdettava kotiin, Muumipeikko sanoi. Kunpa vain ehtisimme äidin luo ennen kuin se tulee, niin ehkä se ei olisi niin vaarallinen. Ehkä äiti voisi järjestää asian jotenkin…

Hän ryntäsi alas portaita ja paiskasi oven auki.

— Kiiruhtakaa! hän huusi.

— Ota asia rauhallisesti, tyynnytti Nuuskamuikkunen. Me iskemme itsemme kuoliaiksi, jos juoksemme pimeässä tuolla tavalla. Pyrstötähtihän tulee vasta neljän päivän kuluttua!

— Äh, pyrstötähti, Muumipeikko sanoi kärsimättömänä. Meidän on tavoitettava Niiskun sisarukset! Sen tytön on saatava takaisin nilkkarenkaansa.