3 глава
Seuraavana aamuna ennen kuin Muumipeikko oli edes kunnolla herännyt hän tunsi, että jotakin tavatonta oli tapahtumassa. Hän nousi istumaan ja haukotteli — ja samassa hän muisti sen.
Pyrstötähti. Juuri tänäänhän hänen ja pikku Nipsun piti lähteä suurelle matkalleen.
Hän juoksi ikkunaan tutkimaan ilmaa. Oli jatkuvasti harmaata, pilvet riippuivat alhaalla rinteillä, eikä ainutkaan lehti liikahtanut puutarhassa. Muumipeikko ei pelännyt enää. Mutta hän oli niin jännittynyt, ettei kyennyt juomaan edes aamukahviaan.
Meidän täytyy saada selville milloin pyrstötähti tulee, hän ajatteli. Ehkä me voimme jollakin tavoin estää sen… Ja lienee parasta olla puhumatta siitä mitään Nipsulle. Muuten hän säikähtää niin ettei minulla ole hänestä mitään hyötyä…
— Ylös senkin pikku otus! hän huusi. Nyt lähdetään.
Muumipeikon äiti oli noussut varhain ylös pakkaamaan heidän selkäreppujaan. Hän liehui sinne tänne kuljettaen villahousuja ja voileipäpaketteja, ja alhaalla sillalla Muumipappa laittoi heidän lauttaansa kuntoon.
— Äiti hyvä, meidän on aivan mahdotonta ottaa kaikkea tuota mukaamme. Meillehän nauretaan, sanoi Muumipeikko.
— Yksinäisillä vuorilla on kylmä, sanoi Muumimamma ja sulloi mukaan kaksi huopaa, sateensuojan ja ohukaispannun. Onko sinulla kompassi?
— On, sanoi Muumipeikko. Mutta etkö voisi ottaa pois ainakin lautasia? Me ajattelimme syödä vihreiltä lehdiltä.
— Kuten haluat, rakas muumilapseni, sanoi hänen äitinsä ja otti pois lautaset. Nyt on luullakseni kaikki kunnossa.
Sitten hän saattoi heitä alas sillalle.
Piisamirotta oli selittänyt, ettei häntä saanut millään ehdolla häiritä hänen miettiessään kaiken turhuutta. (Sitä paitsi hän oli loukkaantunut, koska Nipsu oli edellisenä iltana pannut harjan hänen vuoteeseensa.)
Mutta silkkiapina oli tullut sillalle sanomaan jäähyväiset. Ja joen rannassa oli lautta valmiina purjeet ylhäällä.
— Muista purjehtia merimerkkien oikealta puolelta, sanoi Muumipeikon isä. Minä olisin mielelläni tullut mukaan, hän lisäsi kaihoisasti muistellen nuoruutensa hurjia retkiä hattivattien kanssa.
He syleilivät toisiaan kaikki järjestyksessä, kiinnitysköysi heitettiin sisään ja lautta alkoi liukua jokea alas.
— Älkää unohtako sanoa terveisiä serkuilleni talonpeikoille! huusi Muumipeikon äiti. Niille karvaisille, tiedättehän, joilla on pyöreä pää. Ja pankaa villahousut jalkaanne jos tulee kylmä! Vatsatautipulveria on vasemmassa sivutaskussa!
Mutta lautta oli jo liukunut ensimmäisestä käänteestä ja heidän edessään avautui joki, joka aavana ja houkuttelevana virtasi kohti tuntematonta.
Alkoi olla ilta. Heidän punainen purjeensa riippui höllänä, ja joki levisi hopeanharmaana hämärtyvien rantojen välissä. Ainoakaan lintu ei laulanut eikä ainoakaan kala polskahtanut vedenpinnassa.
— Ei ainoatakaan seikkailua koko päivänä, sanoi Nipsu, joka oli hetken saanut pitää perää virran hiljentyessä. Vain samanlaisia harmaita rantoja eikä ollenkaan seikkailua.
— Minusta on kyllin jännittävää liukua alas mutkittelevaa jokea, Muumipeikko väitti. Ei koskaan tiedä mitä on seuraavan mutkan takana. Tiedätkö mitä sinä teet? Sinä ajat takaa seikkailua — ja sitten kun se tulee olet peloissasi ja juokset tiehesi.
— Minä en ole mikään jalopeura, Nipsu sanoi loukkaantuneena. Minä pidän pienistä seikkailuista. Parahiksi suurista.
Samassa lautta liukui hiljaa mutkan ympäri.
— Siinä sinulle on parahiksi suuri seikkailu, sanoi Muumipeikko silmät tapillaan.
Keskellä heidän väyläänsä oli hiekkasärkkä. Se oli täynnä esineitä, jotka muistuttivat suuria, harmaita tukkeja. Ne oli asetettu tähden, hännällisen tähden muotoon. Pyrstötähden varoitus!
— Siinä se on taas! Nipsu huusi.
Silloin tukit alkoivat liikkua, ne saivat jalat alleen ja liukuivat kauhean nopeasti veteen.
— Krokotiileja! huusi Muumipeikko ja syöksyi peräsimeen. Kunpa ne eivät olisi nälkäisiä…
Ei näkynyt muuta kuin petojen silmät, jotka loistivat vihreinä vedenpinnan yläpuolella. Niitä oli joka puolella lautan ympärillä. Niitä suorastaan vilisi, ja yhä uusia varjoja ilmaantui rannoille ja liukui veteen.
Nipsu istui aivan jäykkänä pelosta ja tuijotti niitä.
Ja kun eräs krokotiili kohotti kuononsa aivan perän vieressä, hän menetti malttinsa ja paukautti petoa airolla päähän.
Silloin syntyi aivan kauhea meteli. Hännät piiskasivat valtavasti vettä, jättiläiskidat, joissa oli kaksi riviä neulanteräviä hampaita, aukenivat, ja lautta keinui sinne tänne. Muumipeikko ja Nipsu tarrautuivat mastoon ja huusivat apua.
Ja juuri silloin puhalsi heikko maatuuli, lautta liukui joelle ja alkoi kulkea nopeammin myötävirtaan. Krokotiilit seurasivat sitä pitkänä rivinä kidat ammollaan.
Nipsu peitti kasvonsa käpäliinsä. Muumipeikko, joka kauhusta tuskin tiesi mitä teki, sai käsiinsä villahousupaketin ja heitti sen takaa-ajajille.
Silmänräpäyksessä krokotiilit syöksyivät mytyn kimppuun ja repivät villahousut tuhansiksi kappaleiksi. Ne tappelivat niin valtavasti, etteivät huomanneet lautan liukuvan edelleen, ja kun villahousut oli syöty loppuun, olivat Muumipeikko ja Nipsu jo ehtineet niin pitkälle, ettei heitä enää kannattanut ajaa takaa.
— Kiitos ja ylistys villahousuille, sanoi Muumipeikko. No, oletko nyt tyytyväinen tähän parahiksi pieneen seikkailuun?
— Huusithan sinäkin, Nipsu sanoi.
— Huusinko? sanoi Muumipeikko. Sitä en huomannut… Joka tapauksessa äiti oli oikeassa sanoessaan, että villahousuista on hyötyä.
Iltapimeä vyöryi yli joen, ja he ohjasivat lautan maihin. He löysivät rannalta hauskan paikan suurten puunjuurien välissä, tekivät tulen ja paistoivat ohukaisia, jotka he söivät sitä mukaa kuin ne valmistuivat (ainoa oikea tapa syödä ohukaisia). Sitten he ryömivät kumpikin omaan makuusäkkiinsä ja yö laskeutui heidän ylleen.