Муми-Тролли

Koko seuraavan päivän he vaelsivat metsän läpi suoraan Muumilaaksoa kohti. Nuuskamuikkunen kulki ensimmäisenä ja soitti huuliharppuaan tehdäkseen matkan hiukan hauskemmaksi.

Siinä viiden ajoissa he ylittivät pienen tien missä oli ilmoitus: »Tanssilava. Tämä tie. Kauppapuoti.»

— Voi! Tanssia! Menemmekö? huudahti Niiskuneiti ja taputti käpäliään. Minä en ole tanssinut pitkiin, pitkiin aikoihin!

— Ei meillä ole aikaa tanssia, kun maailma on tuhoutumassa, sanoi Niisku.

— Vähän aikaa, pyysi Niiskuneiti. Sehän tapahtuu vasta kahden päivän kuluttua!

— Ehkä kaupasta saa limonaatiakin, Nipsu sanoi.

— Ja tie kulkee melkein meidän suuntaamme, huomautti Muumipeikko.

— Voimmehan vilkaista hiukan tanssilavaa, päätti Nuuskamuikkunen. Vain ohimennen.

Niisku huokasi. Ja sitten he poikkesivat pienelle tielle.

Se oli hauska kiemurteleva tie. Se teki mutkia ja hypähdyksiä joka suuntaan, ja toisinaan se meni solmuun itsensä kanssa vain pelkästä ihastuksesta.

Sellaisella tiellä kulkemiseen ei väsy. Sellaista tietä tulee luultavasti pikemmin perille kuin suoraa ja ikävää.

— Se on paras laakso koko maailmassa, Muumipeikko sanoi.

— Kerro hieman omasta laaksostasi, pyysi Niiskuneiti.

— Siellä on kiva kiipeämispuu, jonne olen ajatellut rakentaa talon. Veden alla oleva hiekka on koristettu pienillä, pehmeillä laineilla, ja meillä on näkinkenkiä kaikkien kukkapenkkien ympärillä.

Ja meillä on oma silta, jonka isä on rakentanut, ja sen yli voi ajaa kottikärryissä.

— Ihanaa, sanoi Niiskuneiti.

— Ennen sinä kaipasit pois sieltä, Nipsu huomautti Muumipeikolle. Silloin sinä puhuit vain miten hienoa on muissa paikoissa.

— Niin, se oli silloin, Muumipeikko sanoi.

Nyt tie kääntyi jälleen, ja kauppa oli äkkiä heidän edessään.

Se oli todella hieno kauppa.

Sen ympärillä oli kaikkia mahdollisia kukkia sievissä riveissä, ja erään patsaan päässä oli hopeinen pallo, joka kuvasti koko metsän ja nurmikattoisen, valkoisen talon.

Siellä täällä riippui mainoksia ja julisteita, joissa mainostettiin Persiliä ja Wrigleyn purukumia tai esim. Ensiluokkaista Aurinkoöljyä. Ikkunan alla kasvoi valtavia keltaisia ja vihreitä kurpitsoja.

Muumipeikko nousi portaita ja aukaisi oven, jolloin pieni kello kilisi talossa.

He astuivat sisään toinen toisensa jälkeen — paitsi Niiskuneiti, joka jäi puutarhaan peilaamaan itseään hopeapallosta.

Myymäläpöydän takana istui eukko, jolla oli pienet hiiren silmät ja valkoinen tukka.

— Aha, hän sanoi. Noin monta pientä lasta. Mitä saisi olla?

— Limonaatia, vastasi Nipsu. Mieluimmin punaista.

— Onko teillä vihkoja, joissa on sentin levyiset rivien välit? Niisku kysyi, sillä hän aikoi kirjoittaa muistiin, mitä on tehtävä jos maapallo törmää yhteen pyrstötähden kanssa.

— Totta kai on, eukko sanoi. Saako olla sinisiä?

— Mieluummin jotain muuta väriä, Niisku sanoi, sillä siniset vihkot muistuttavat siitä ajasta, jolloin hän oli vielä pienempi ja kävi koulua.

— Minä tarvitsisin ehkä uudet housut, sanoi Nuuskamuikkunen. Mutta ne eivät saa näyttää liian uusilta. Minä viihdyn vain sellaisissa, joissa on minun muotoni.

— Aivan niin, sanoi eukko, kiipesi tikapuille ja otti katosta housut.

— Sopisivatkohan nämä?

— Mutta ne ovat niin kauhean puhtaat ja uudet, sanoi Nuuskamuikkunen surullisena. Eikö teillä ole vanhempia?

Eukko mietti hetkisen.

— Ne ovat minun vanhimmat housuni, hän sanoi. Ja huomenna ne ovat vielä vanhemmat. Ja varmasti myöskin likaisemmat, hän lisäsi katsahtaen Nuuskamuikkuseen silmälasiensa yli.

— Nojaa, sanoi tämä. Minä menen nurkan taakse koettamaan. Mutta onkohan niissä minun muotoni.

Niin hän katosi ulos puistoon.

— No, mitä sinä haluaisit? eukko kysyi Muumipeikolta.

Tämä kiemurteli ja sanoi sitten kainosti:

— Diadeemin!

— Diadeemin! eukko sanoi ällistyneenä. Mitä sinä sillä teet?

— Hän antaa sen tietenkin Niiskuneidille, Nipsu huusi ja istuutui lattialle juomaan pillillä punaista limonaatia. Hän on tullut aivan hupsuksi tavattuaan tuon tytön.

— Ei korun antaminen naiselle ole ollenkaan hupsua, eukko sanoi ankarasti. Sinä olet liian pieni ymmärtääksesi sellaista, mutta koru on oikeastaan ainoa oikea lahja naiselle.

— Voi sentään, sanoi Nipsu ja peitti kuononsa limonaatiin.

Eukko katsoi kaikki hyllynsä ylhäältä alas, mutta siellä ei ollut diadeemia.

— Olisikohan myymäläpöydän alla, Muumipeikko ehdotti.

Eukko katsoi.

— Ei, ei ainuttakaan diadeemia, hän sanoi surullisena. Mutta ehkä pari niiskuhansikkaita kelpaisi?

— En oikein tiedä, Muumipeikko sanoi surullisen näköisenä.

Samassa ovikello kilisi, ja Niiskuneiti itse tuli kauppaan.

— Hyvää päivää, hän sanoi. Kylläpä tädillä on hieno peili puutarhassa. Sen jälkeen kun kadotin taskupeilini, olen voinut peilata vain vesilätäköistä, ja kasvot tulevat niissä jollakin tavoin kummallisiksi.

Eukko iski silmää Muumipeikolle, otti sitten hyllyltä jonkin esineen ja ojensi sen hänelle myymäläpöydän takaa.

Muumipeikko katsoi; se oli pieni pyöreä hopeakehyksinen peili, jonka takapuolella oli punaisista rubiineista tehty ruusu. Hän oli hyvin iloinen ja iski eukolle silmää.

Niiskuneiti ei ollut huomannut mitään.

— Ei kai tädillä ole mitaleja? hän kysyi.

— Mitä? eukko kysyi.

— Mitaleja, kauniita tähtiä, joita herrat kantavat mielellään kaulassaan, selitti Niiskuneiti.

— Ai niin, sellaisia, eukko sanoi. Mitaleja.

Ja hän katsoi ylös alas pitkin hyllyjä ja myymäläpöydän alta ja joka paikasta.

— Eikö tädillä ole ainuttakaan? kysyi Niiskuneiti, ja kyynelet kohosivat hänen silmiinsä.

Eukko näytti onnettomalta, mutta sitten hän sai aatteen ja kiipesi tikapuita myöten kaikkein ylimmälle hyllylle.

Siellä oli laatikossa joulukuusen koristeita. Hän otti suuren, korean latvatähden.

— Kas miten hyvä, eukko sanoi ja harjasi siitä tomun. Täältä minä löysin mitalin!

— Voi miten kaunis! huoahti Niiskuneiti.

Ja sitten hän kääntyi Muumipeikon puoleen ja sanoi kainona:

— Tämä on sinulle, koska sinä pelastit minut myrkkypensaasta.

Muumipeikko oli aivan mykkänä järkytyksestä.

Hän polvistui ja Niiskuneiti ripusti tähden hänen kaulaansa. Se loisti siinä aivan verrattoman kauniisti.

— Näkisitpä miten hieno sinä olet, hän sanoi.

Silloin Muumipeikko otti esille peilin, jota hän oli pitänyt selkänsä takana.

— Tämän olen ostanut sinulle, hän sanoi. Sinä saat näyttää peiliä minulle.

Heidän siinä peilaillessaan ovikello kilisi jälleen ja Nuuskamuikkunen tuli sisään.

— Minusta tuntuu, että housujen on parasta vanheta tädin luona, hän sanoi. Niissä ei ole minun muotoani.

— Sepä oli ikävä, eukko sanoi. Mutta uusi hattu olisi kyllä tarpeen.

Mutta Nuuskamuikkunen veti vanhan vihreän hattunsa lujemmin korvilleen pelästyneen näköisenä.

— Kiitoksia paljon, mutta tulin juuri ajatelleeksi miten vaarallista on rasittaa itseään liialla omaisuudella.

Niisku oli koko ajan istunut ja kirjoittanut vihkoonsa, mutta nyt hän kiipesi pystyyn ja sanoi:

— Eräs asia pitää muistaa kun yrittää pelastautua pyrstötähdeltä: ei saa seisoa liian kauan kaupassa valitsemassa. Meidän täytyy lähteä. Juo pian limonaatisi, Nipsu!

Nipsu kulautti koko lasillisen yhdellä kertaa ja sai sen tietenkin väärään kurkkuunsa. Kuului kummallisia ääniä, ja sitten hän puhalsi kaiken matolle.

— Hyi sinua! sanoi Niiskuneiti.

— Noin hän tekee aina, selitti Muumipeikko. Lähdetäänkö?

— Paljonko olemme velkaa kaikesta? Niisku kysyi.

Eukko alkoi laskea, ja hänen laskiessaan Muumipeikko tuli ajatelleeksi, ettei hänellä ollut yhtään rahoja mukanaan. Niin, hänellä ei ollut edes taskuja!

Hän nyki Nuuskamuikkusta hihasta ja teki epätoivoisia merkkejä kulmakarvoillaan. Nuuskamuikkunen pudisti päätään. Niiskusisarukset tuijottivat toisiinsa.

Kenelläkään heistä ei ollut penniäkään mukanaan!

— 1:75 vihkosta ja 3 markkaa limonaatista, eukko sanoi. Tähti maksaa 5 markkaa ja peili 11, koska siinä on rubiini takapuolella. Kaikki yhteensä tekee 20 markkaa 75 penniä.

Kukaan ei sanonut mitään. Niiskuneiti otti peilin ja laski sen huokaisten myyntipöydälle, Muumipeikko alkoi aukaista mitalinsa nauhaa.

Niisku mietti itsekseen mahtoiko vihko olla arvokkaampi vai vähemmän arvokas kun siihen oli kirjoitettu, ja Nipsu katsoi mattoon, mihin hän oli sylkenyt limonaatin.

Eukko katsoi heitä silmälasiensa yli ja yskähti.

— Jaha, lapsukaiseni, hän sanoi. Sitten meillä on nuo vanhat housut, joita Nuuskamuikkunen ei halunnut. Ne ovat täsmälleen 20 markan arvoiset. Toinen korvaa toisen, niin että itse asiassa te ette ole mitään velkaa.

— Voiko se olla oikein? Muumipeikko sanoi epäillen.

— Selvä kuin päivä, pikku Muumipeikko, eukko sanoi. Minähän pidin housut.

Niisku yritti laskea päässään, mutta ei onnistunut. Sitten hän kirjoitti laskelman ostamaansa vihkoon näin:

Vihko 1:75

Limonaati (pois syljetty) 3: —

Mitali 5:—

Peili (rubiineineen) 11: —

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Yhteensä 20:75

Housut 20 = 20

paitsi 75 penniä.

— Se pitää paikkansa todellakin, hän sanoi hämmästyneenä.

— Mutta 75 penniä jäi yli, Nipsu sanoi. Eikö meidän pitäisi saada ne?

— Älä ole pikkumainen, sanotaan että se on ihan tasan, sanoi Nuuskamuikkunen.

Sitten he kumarsivat kohteliaasti eukolle ja Niiskuneiti niiasi syvään. Mutta ovessa hän muisti jotakin ja kysyi:

— Onko täältä pitkä matka tanssilavalle?

— Ei, vähän matkaa eteenpäin, vastasi eukko. Ja tänään on kuutamon tähden pidennetty aika.

He olivat jo kulkeneet jonkin matkaa, kun Muumipeikko äkkiä pysähtyi.

— Pyrstötähti, hän sanoi. Meidän täytyy varoittaa eukkoa. Ehkä hän haluaa lähteä mukaamme ja piiloutua luolaan. Nipsu, juokse takaisin kysymään.

Nipsu lähti matkaan ja toiset istuivat tien viereen odottamaan.

— Osaatko tanssia mamboa? Niiskuneiti kysyi.

— No jotenkin, Muumipeikko vastasi. Mutta mieluummin tanssin valssia.

— Tuskin me ehdimme tuonne tanssilavalle, katsokaa taivasta, Niisku sanoi.

He katsoivat.

— Nyt se näkyy päivälläkin, eilen se oli vielä kuin muurahaisen muna. Nyt se näyttää tennispallolta, Nuuskamuikkuinen sanoi.

— Mutta kyllä kai sinä osaat tangoa? Niiskuneiti jatkoi. Pieni askel sivulle ja kaksi pitkää taaksepäin.

— Se ei kuulosta vaikealta, Muumipeikko sanoi.

— Sisko, miksi sinä aina ajattelet turhuuksia, nuhteli Niisku. Etkö koskaan voi pysyä asiassa?

— Tanssi on tärkeätä, hänen sisarensa sanoi kiihtyneenä. Mehän aloimme puhua tanssista, ja sitten sinä yhtäkkiä jatkoit pyrstötähdestä. Minä puhun jatkuvasti tanssista.

Molemmat alkoivat vähitellen muuttaa väriä.

Mutta juuri silloin Nipsu saapui juosten.

— Ei hän halua, hän sanoi. Hän aikoo ryömiä kellariin, jos se tulee. Mutta hän kiitti kovasti ja lähetti jokaiselle meille tikkukaramellin.

— Et kai sinä sattumalta pyytänyt niitä? Muumipeikko kysyi levottomana.

— Enhän toki! Nipsu sanoi järkyttyneenä. Hänen mielestään meidän piti saada ne, koska hän oli meille velkaa seitsemänkymmentä viisi penniä. Ja siinä hän oli aivan oikeassa!

Sitten he vaelsivat edelleen pitkin pientä, iloista tietä.

Ja aurinko vaelsi heidän ylitseen harmaan hunnun pimentämänä, ja lopulta se saavutti puiden latvat ja painui taivaanrannan taakse.

Kuu nousi korkeuteen kummallisen vihreänkalpeana ja himmeänä.

Mutta pyrstötähti loisti voimakkaammin.

Se oli nyt kasvanut täysikuun suuruiseksi ja valaisi koko metsän epätodellisella, punaisella valollaan.

He löysivät tanssilavan eräältä pieneltä niityltä.

Se oli koristettu kiiltomatoseppeleillä, ja metsänlaidassa istui jättiläiskokoinen heinäsirkka virittämässä viuluaan.

— Jalat aivan jäykistyvät tästä kihnuttamisesta, se sanoi.

— Kenelle sinä soitat? kysyi Niiskuneiti ja katsoi ympärilleen.

— Tavallisille pikkueläjille, tuhahti heinäsirkka. Jotka sitä paitsi väittävät, että minun lauluni ovat nykyaikaisia.

Nyt he huomasivat aukeamien olevan täynnä kansaa.

Pienet vesikummitukset olivat uskaltautuneet esille kuivuneista metsälammikoista ja soista. Tanssilavalla vilisi koko metsän pikkuväki ja koivujen alla istuivat puiden henget juoruamassa. Muuan puunhenki on kaunis pieni nainen. Päivällä hän asuu puunrungossa, mutta muuttaa öisin kiikkumaan puun latvaan. Häntä ei tavallisesti näe havupuissa.

Niiskuneiti otti peilinsä esille katsoakseen oliko kukka hyvin korvan takana, ja Muumipeikko oikaisi mitaliaan. Siitä oli kauan, kun he olivat olleet näin suurissa juhlissa.

— Luuletko että minä voin soittaa heille huuliharpullani? kuiskasi Nuuskamuikkunen. Ei kai heinäsirkka loukkaannu?

— Soittakaa yhdessä, Niisku sanoi. Opeta hänelle laulu »Joka pikkuelukalla rusetti on hännässään».

— Siitä tulee hyvä, sanoi Nuuskamuikkunen kiitollisena. Ja niin hän otti heinäsirkan mukaansa erään pensaan taakse (se ei ollut myrkyllinen) opettaakseen hänelle uuden laulun.

Hetken kuluttua pensaan takaa alkoi kuului pieniä säveliä yksi kerrallaan. Sitten liverrykset muuttuivat yhä rohkeammiksi.

Pikkuväki ja puunhenget ja järvikummitukset lopettivat puhelemisen ja tulivat niitylle kuuntelemaan.

— Se kuulostaa nykyaikaiselta, he sanoivat. Tuon mukaan voi varmasti tanssia.

— Äiti, sanoi eräs pikkuolento ja osoitti Muumipeikon tähteä. Tuossa seisoo kenraali!

Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen ihmettelemään.

— Onpa sinulla kaunis otsatukka, he sanoivat Niiskuneidille.

Ja puunhenget saivat vuorotellen peilata itseään peilistä, jossa oli rubiini takapuolella. Ja järvikummitus piirsi märän puumerkkinsä Niiskun vihkoon.

Mutta pensaan takaa kajahti laulu »Joka pikkuelukalla rusetti on hännässään». Ainutkaan sävel ei unohtunut, ja Nuuskamuikkunen ja heinäsirkka tulivat esille soittaen kaikin voimin.

Syntyi tavaton vilinä ja huiske, kun parit etsivät toisiaan.

Mutta hetken kuluttua jokainen oli löytänyt sen kenen kanssa halusi tanssia, ja niin kaikki pyörivät pian tanssilavalla.

Niiskuneiti ja Muumipeikko tanssivat mamboa, ja kolmannen kierroksen jälkeen se sujui heiltä oikein hyvin.

Niisku oli valinnut erään vedenneidon, jolla oli ahvenheinää hiuksissaan ja jonka oli hieman vaikea pysyä tahdissa, ja Nipsu pyöri ympäri kaikkein pienimmän pikkupörriäisen kanssa, joka ihaili häntä aivan tavattomasti.

Hyttyset tanssivat omalla tahollaan, ja kaikilta metsän kulmilta saapui tanssien, ryömien ja hyppien uusia vieraita.

Ainutkaan heistä ei ajatellut pyrstötähteä, joka yksin ja hehkuvana lensi läpi mustan öisen avaruuden.

Suunnilleen kahdentoista ajoissa vieritettiin suuret simatynnyrit esille, ja jokainen sai pienen tuohipikarin juodakseen.

Kiiltomadot ryömivät yhdeksi palloksi keskelle kenttää ja kaikki istuivat niiden ympärillä syöden sipuli-, anjovis- ja marmelaadivoileipiä.

— Nyt pitäisi kertoa juttuja, Nipsu sanoi. Etkö osaa yhtään juttua, pikkupörriäinen?

— E-en, sanoi pörriäinen ja häntä kainostutti kauheasti. Ehkä sentään — yhden.

— No, kerro se! Nipsu huudahti.

— Oli eräs metsärotta, jonka nimi oli Pimi, pörriäinen mutisi ja katsoi kainosti käpäliensä välistä. Ja se metsärotta pelkäsi kauheasti, kauheasti ukkosta.

— No, entä sitten, rohkaisi Nipsu.

— Juttu on lopussa, pörriäinen sanoi ja ryömi hämillään sammaleen.

Kaikki nauroivat minkä jaksoivat, ja vesipeikot paukuttivat rumpua hännillään.

— Soittakaa jotakin mitä voi viheltää, Muumipeikko huudahti.

— Otetaan »Juhlijain laulu», Nuuskamuikkunen sanoi.

— Mutta se on niin surullinen, väitti Niiskuneiti.

— Otetaan se joka tapauksessa, sanoi Muumipeikko. Se on hieno vihellyslaulu.

Nuuskamuikkunen soitti, ja kaikki yhtyivät loppukertoon:

Voi sua, pientä juhlijaa, aamu jo alkaa sarastaa kello viisi on. Vaellat yössä yksinään väsymys tuntuu käpälään et löydä kotohon.

Niiskuneiti nojasi päätään Muumipeikon olkaa vasten ja itki hiljaa.

— Se on aivan kuin meistä, hän sanoi. Meilläkin on väsyneet käpälät, eikä ole sanottu löydämmekö me kotiin!

— Kyllä me löydämme, älä itke! Me pääsemme perille, ja äidillä on päivällinen valmiina ja hän sanoo: ajatella että te selvisitte, ja me sanomme että etpä tiedä, mitä me olemme kokeneet!

— Ja minä saan helmistä tehdyn nilkkarenkaan, kuiskasi Niiskuneiti lopettaen nyyhkyttämisen. Yhdestä helmestä me teemme sinulle solmioneulan.

— Niin, Muumipeikko sanoi. Vaikka minä käytän kyllä hyvin harvoin solmiota.

Nyt Nuuskamuikkunen soitti kappaleen toisensa jälkeen, unisia hämärälauluja ja loppulaulun, ja toinen toisensa jälkeen pikkuväki ja järvikummitukset alkoivat vetäytyä metsään.

Puunhenget ryömivät takaisin pesiinsä, ja Niiskuneiti nukahti peili käpälissään.

Lopulta laulut lakkasivat ja niityllä oli aivan hiljaista. Kiiltomadot sammuivat, ja hitaasti, hitaasti alkoi aamu sarastaa.