7 глава
Lokakuun neljäs koitti kirkkaana, mutta auringon yllä leijaili kummallinen usva.
Sen himmennyt kehä kieri hitaasti ylös vuorenharjojen takaa ja alkoi kulkea rataansa yli punaisen taivaan.
Matkamiehet eivät olleet pystyttäneet telttaa yöksi, vaan olivat vaeltaneet yhtä mittaa.
Kaukana laaksossa he saattoivat erottaa jokien kapeat nauhat ja metsien tummia läiskiä.
— Vihreää metsää, Nuuskamuikkunen sanoi. Kyllä minä jo kaipaankin pois tästä kivisestä maisemasta!
— Minua väsyttää, Nipsu kitisi. Minä en aio enää kiskoa mukanani tätä vanhaa telttaa. Kantakaa sitä itse!
— Mutta mehän kannamme kaikkia muita pakkauksia, huomautti Muumipeikko.
Nipsu alkoi itkeä.
— Tosin se on hyvin hieno keltainen teltta. Mutta pitää varoa kiintymästä omaisuuteen, sanoi Nuuskamuikkunen. Heitä se menemään!
— Laidan ylikö? kysyi Nipsu hämmästyneenä ja lopetti itkemisen.
Nuuskamuikkunen nyökkäsi. Nipsu meni jyrkänteen partaalle telttakäärö mukanaan.
— Heitänkö kasaritkin? hän kysyi.
— Heitä minun puolestani, sanoi Nuuskamuikkunen kohauttaen harteitaan.
Silloin Nipsu heitti koko pakkauksensa ilmaan. Se teki valtavia pompahduksia kallionkielekkeiden välissä, kasarit rämisivät ja kolisivat, ja vasta pitkän ajan kuluttua viimeinen kasari vaikeni alhaalla kuilussa.
Nipsu kalpeni. — Nyt minua pyörryttää, hän sanoi. Sitten hän laskeutui litteäksi maahan ja kieltäytyi kulkemasta eteenpäin.
— Meillä on kiire, sanoi Muumipeikko. Minun täytyy mahdollisimman pian tavata pieni…
— Tiedän, tiedän, sinun hupsu Niiskuneitisi, Nipsu keskeytti. Mutta älä koske minuun, sillä silloin minä annan ylen.
— Anna hänen olla, Nuuskamuikkunen sanoi. Pyöritetään kiviä sillä aikaa kun hän toipuu. Oletko koskaan pyörittänyt kiviä?
— En, sanoi Muumipeikko.
Nuuskamuikkunen valitsi suuren kiven ja vieritti sen kalliojyrkänteelle.
— Katso nyt! hän sanoi.
Sitten hän antoi kivelle vauhtia, ja se katosi yli laidan.
Muutaman sekunnin kuluttua alhaalta kuului jyrähdys. Vielä yksi.
Ja sitten tuntui aivan siltä kuin ukkonen olisi käynyt, ja pitkän aikaa perästäpäin jyrisevä kaiku heittelehti edestakaisin vuorenhuippujen välissä.
— Siitä syntyi vuoren vieremä! Nuuskamuikkunen sanoi ihastuneena.
— Saanko minäkin yrittää, Muumipeikko huudahti. Minä vieritän tämän!
Ja sitten hän ryntäsi erään valtavan suuren kallionlohkareen luo, joka nipin napin pysyi jyrkänteen laidalla.
— Ole varovainen! Nuuskamuikkunen huusi. Mutta liian myöhään, lohkare lähti jo liikkeelle. Ja samaa vauhtia onneton Muumipeikko.
Nyt olisi maailmassa luultavasti ollut yksi muumipeikko vähemmän, ellei köysi olisi ollut sidottuna hänen vyötäisilleen.
Nuuskamuikkunen heittäytyi selälleen ja ponnisti nykäystä vastaan.
Se oli voimakas; hänestä tuntui aivan kuin hän olisi mennyt keskeltä poikki.
Muumipeikko heilui alhaalla kuilussa avuttomana edestakaisin — ja hän oli painava.
Nuuskamuikkunen liukui varovasti lähemmäksi ja lähemmäksi laitaa.
Hänen takanaankin köysi kiristyi, ja Nipsu, joka oli sidottu toiseen päähän alkoi laahautua yli kivien.
— Anna olla! hän huusi. Älä kiusaa minua, minä voin pahoin!
— Hetken kuluttua voit vieläkin pahemmin, jollet saa pysähtymään! huusi Nuuskamuikkunen.
Ja Muumipeikko ulvoi alhaalla kuilussa:
— Auttakaa! Vetäkää minut ylös!
Vasta silloin Nipsu käsitti mistä oli kysymys. Ja hän pelkäsi niin että unohti voida pahoin.
Hän jarrutti käpälillään ja hännällään ja kieri sinne ja tänne hurjassa kauhussaan, ja miten ollakaan hän sotki köyden kiinni kallioiden väliin ja sen liukuminen loppui.
— Ja nyt sinä vedät niin paljon kuin jaksat, kun minä sanon, Nuuskamuikkunen sanoi. Kas niin. Ei nyt. Ei nyt. Nyt!
Ja sitten he vetivät kaikin voimin vähän kerrallaan.
Vihdoin Muumipeikko ilmaantui laidalle. Ensin korvat, sitten silmät, sitten kuono (sitten yhä enemmän kuonoa) ja lopulta koko Muumipeikko.
— Kautta häntäni, hän sanoi. Voi, kautta häntäni!
— Minä sain liukumisen pysähtymään, Nipsu sanoi.
He istuivat pitkän aikaa maassa rauhoittuakseen.
— Me olemme olleet tyhmiä, sanoi lopulta Muumipeikko.
— Te olette olleet tyhmiä, Nipsu sanoi.
— Suorastaan rikollisia, jatkoi Muumipeikko kuuntelematta häntä. Ajatella, jos me vieritimme tuon kiven suoraan pienen Niiskuneidin päähän.
— Silloin hän on nyt litteänä, Nipsu sanoi.
Muumipeikko ryntäsi pystyyn. — Meidän täytyy lähteä edelleen. Heti paikalla!
Ja he jatkoivat matkaansa laaksoon punertavan taivaan ja himmeän auringon alla.
Vuoren juurella virtasi pieni joki kivien välissä. Se oli kirkas ja syvä ja täynnä kimmeltäviä kultajyviä.
Hemuli heilutteli väsyneitä jalkojaan vedessä ja huokasi itsekseen.
Hänellä oli vieressään paksu kirja, jonka nimi oli »Itäisen pallonpuoliskon yöperhoset, niiden tavat ja pahat tavat.»
— Kummallista, hemuli sanoi. Ei ainuttakaan, jolla olisi punainen häntä. Siinä tapauksessa sen täytyy olla Dideroformia Archimboldes, mutta se on hyvin tavallinen eikä sillä ole ollenkaan häntää.
Ja sitten hän huokasi uudelleen.
Juuri silloin Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen kömpivät esille erään kallionkielekkeen takaa ja sanoivat: Hei, hei! Huh, miten minä säikähdin, hemuli sanoi. Siinäkö te taas olette? Minä luulin, että sieltä tulee uusi vuorenvyörymä. Aamulla oli kauheata.
— Kuinka niin? Nipsu sanoi.
— Vuorenvyörymä tietenkin, hemuli sanoi. Aivan kauhea. Talon kokoiset kivet hyppelivät joka paikassa ja iskivät rikki minun parhaan lasipurkkini.
Itse sain loikkia ympäri mitä epäarvokkaimmalla tavalla selvitäkseni siitä. Kauheata.
— Minä pelkään, että me satuimme tyrkkäämään ohimennen pari kiveä alas, Nuuskamuikkunen sanoi. Sellaista sattuu niin helposti, kun on kävelyllä näillä seuduilla.
— Tarkoitatko sinä, että te saitte aikaan vuorenvyörymän? hemuli kysyi.
— Suurin piirtein, Nuuskamuikkunen vastasi.
— Minusta te ette koskaan ole olleet paljon mistään kotoisin, mutta tämän jälkeen on epävarmaa haluanko enää ollenkaan tuntea teitä, hemuli sanoi.
Hän kääntyi poispäin ja loiskutti vettä väsyneille jaloilleen. Jonkin ajan kuluttua hän käänsi päänsä ja sanoi: — Ettekö vielä ole lähteneet?
— Lähdemme pian, sanoi Muumipeikko. Setä. Onko setä huomannut mitään kummallista taivaan värissä tänään?
— Taivaan värissä? hemuli kysyi hämmästyneenä.
— Niin siinä juuri, Muumipeikko sanoi.
— Tyhmyyksiä, hemuli sanoi. Minun puolestani se saa olla vaikka ruudullinen. Minä katson sitä niin harvoin.
Minua huolettaa vain se, että joet alkavat kuivua. Jos tällaista jatkuu, en kauankaan saa enää loiskutella jaloillani.
— Mutta se on suuri pyrstötähti, Muumipeikko alkoi.
Silloin hemuli nousi kiivaasti, keräsi tavaransa ja kahlasi joen toiselle puolelle.
— Tulkaa, lähdetään, Nuuskamuikkunen sanoi. Jos maailma muuttuu muhennokseksi, on hemulista ehkä hauskempaa, ettei hän tiedä sitä etukäteen.