Муми-Тролли

Päivästä toiseen oli harmaata, mutta ei satanut koskaan. Pilvet vaelsivat juhlallisesti loputtomina synkkinä riveinä yli taivaan, ja niiden alapuolella maa odotti.

Muumipeikko ja Nipsu liukuivat lautallaan kauemmaksi ja kauemmaksi itää kohti. He eivät olleet tottuneet olemaan vailla auringonpaistetta, ja he muuttuivat surumielisiksi ja hiljaisiksi.

Toisinaan he pelasivat erän pokeria tai kalastivat hiukan, mutta enimmäkseen he istuivat hiljaa ja vain katselivat miten rannat liukuivat ohi.

Muumipeikko tuijotti toisinaan taivaalle ja mietti, näkisikö hän pyrstötähden jos pilvet hajaantuisivat.

Mutta ne eivät liikkuneet paikaltaan. Usein hänen teki tavattomasti mielensä kertoa Nipsulle suuresta taivaan hirviöstä, jota he olivat etsimässä — mutta hän oli ääneti. Nipsu olisi pelännyt aivan kauheasti.

Kolme kertaa he näkivät hattivatteja, pieniä vaeltajia, jotka alituisesti kulkivat kaipauksen ja rauhattomuuden ajamina pitkin maailmaa pysähtymättä koskaan. Ne purjehtivat Muumipeikon ja Nipsun ympärillä pienissä, kevyissä veneissään tai ylittivät joen kahlauspaikoissa.

Mutta hattivateille ei voinut edes huutaa «hei». Ne eivät kuulleet mitään, ne eivät puhuneet koskaan, niiden värittömät silmät olivat aina suunnattuina jonnekin kaukaisuuteen.

Ne olivat tavallista rauhattomampia ja liikkuivat suurissa joukoissa pieninä, valkeina ja kasvottomina.

Rannat olivat vähitellen muuttuneet. Lehtipuut ja valoisat niityt olivat poissa. Tummat raskasoksaiset puut seisoivat yksinäisinä tyhjillä hiekkarannoilla, ja kaukana kohosivat keltaisenharmaat vuoret jyrkkinä pilviä kohti.

— Sydämeni on raskas, sanoi Muumipeikko. Tämä joki ei lopu koskaan.

— Pelataanko erä pokeria? Nipsu ehdotti.

Muumipeikko pudisti päätään. — Ei huvita.

— Minä povaan sinulle, Nipsu sanoi. Laitan sellaisen onnentähden, josta näkee tulevaisuuden.

— Kiitos, Muumipeikko sanoi katkerasti. Minä olen saanut tarpeekseni tähdistä, sekä hännättömistä että hännällisistä. Enkä ole erikoisen ihastunut tulevaisuuteen.

Nipsu huokasi, kömpi keulaan ja nojasi kuononsa käpäliinsä.

Sitten he eivät sanoneet mitään pitkään aikaan.

Mutta istuessaan siinä ja katsellessaan lohduttomana epäystävällisiä rantoja Nipsu huomasi jotakin ihmeellistä. Hän näki esineen, joka muistutti kirkkaankeltaista sokeritoppaa.

Se oli ensimmäinen iloinen väri yhteen viikkoon. Esine oli rannalla ja sen huipussa oli jokin lippua muistuttava.

Tullessaan lähemmäksi he saattoivat erottaa ääntä, joka varmasti kuulosti musiikilta. Se tuli sokeritopasta ja tuntui iloiselta.

Muumipeikko ja Nipsu makasivat vatsallaan keulassa ja tuijottivat ja kuuntelivat ja antoivat lautan kulkea omia aikojaan.

Ja sitten he huusivat yhtaikaa: — Se on teltta!

Silloin musiikki vaikeni, ja teltasta tuli ulos Nuuskamuikkunen huuliharppu käpälissään. Hänellä oli sulka vanhassa, vihreässä hatussaan ja pitkä piippu suussaan.

— Heittäkää kiinnitysköysi tänne! hän huusi. Muumipeikko käänsi peräsimen ja lautta kääntyi maata kohti ja pysähtyi lujasti rantaan.

— Halloo, sanoi Nuuskamuikkunen. Hauska nähdä teitä. Ei kai teillä satu olemaan hieman kahvia veneessä?

— Koko purkillinen! Nipsu sanoi innokkaasti. Ja sokeria myös.

— Asutko siis aivan yksin täällä erämaassa? kysyi Muumipeikko.

— Minä asun vähän siellä ja täällä, Nuuskamuikkunen vastasi ja pani kahvin tulelle. Tänään satun olemaan täällä — huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua.

— Mutta ei kai täällä ole hauskaa? Nipsu sanoi hämmästyneenä ja katseli ympärillään olevaa autiutta.

— Täällä on kaunista, Nuuskamuikkunen sanoi. Katsokaa tuota mustaa samettipuuta, jonka takana on joukoittain hopeisia värejä! Ja katsokaa kaukaisia vuoria, jotka muuttuvat purppuranpunaisiksi! Toisinaan suuri, sininen puhveli peilaa itseään joessa…

— Et kai sinä ole — tarkoitan et kai kirjoita runoja? Nipsu kysyi kainostellen.

— Minä teen vähän kaikkea, Nuuskamuikkunen vastasi huolettomasti. Mitä milloinkin sattuu. Ja te olette nähdäkseni löytöretkeilijöitä? Mitä te aiotte löytää?

Muumipeikko yskäisi kevyesti ja tunsi itsensä hyvin ylpeäksi.

— Kaikkea mahdollista, hän sanoi. Tähtiä esimerkiksi.

Nuuskamuikkunen oli syvästi kiinnostunut.

— Tähtiä! hän puuskahti. Siinä tapauksessa teidän pitää ottaa minut mukaan. Pidän tähdistä enemmän kuin mistään muusta. Minun on tapana maata ja katsella niitä ennen kuin nukun ja ihmetellä kuka mahtaa asua niissä ja miten sinne pääsisi. Koko taivas näyttää niin ystävälliseltä, kun se on täynnä pieniä silmiä.

— Se tähti, jota me etsimme, ei ole erikoisen ystävällinen. Muumipeikko sanoi. Pikemminkin päinvastoin.

— Mitä sinä puhut!? huudahti Nipsu. Muumipeikko punastui.

— Minä tarkoitan — tähtiä yleensä, hän sanoi. Suuria ja pieniä, ystävällisiä ja epäystävällisiä ja noin ja noin…

— Voivatko ne olla epäystävällisiä? Nuuskamuikkunen kysyi.

— Kyllä. Ne, joilla on häntä, sanoi Muumipeikko.

Nipsun silmät alkoivat kiiltää.

— Sinä salaat minulta jotakin! hän sanoi syyttäen. — Me olemme nähneet joka paikassa hännällisiä tähtiä, ja sinä olet sanonut ettei se merkitse mitään!

— Sinä olet liian pieni tietämään kaikkea, puolustautui Muumipeikko.

— Minäkö? huusi Nipsu. Onko sinusta oikein ottaa minut mukaan löytöretkelle ilman että saan tietää mitä minun on löydettävä?

— Ottakaa asia rauhallisesti, hyvät ystävät, sanoi Nuuskamuikkunen. Istuudu, Muumipeikko ja kerro mistä oikein puhutte.

Muumipeikko otti kahvikuppinsa ja istuutui, ja sitten hän kertoi kaiken mitä Piisamirotta oli sanonut.

— Ja sitten minä kysyin isältä ovatko pyrstötähdet vaarallisia, ja isä sanoi että ovat, sillä ne ryntäävät kuin hullut ympäri avaruutta ja vetävät hehkuvaa häntää perässään.

Kaikilla muilla tähdillä on kunnolliset ratansa, joita ne kulkevat aivan kuin junat kiskoillaan, mutta pyrstötähdet kulkevat ympäri aivan miten sattuu ja sukeltavat esille milloin missäkin kun kaikkein vähimmän saattaa aavistaa.

— Aivan kuten minä, Nuuskamuikkunen sanoi virnistäen. Ne ovat jonkinlaisia taivaan kulkureita.

Muumipeikko katsoi häneen paheksuvasti.

— Tässä ei ole mitään nauramista, hän sanoi. Siitä seuraa kauhea kurjuus, jos pyrstötähti lentää suoraan maapallon vatsaan.

— Mitä silloin tapahtuu? Nipsu kuiskasi.

— Kaikki menee rikki, Muumipeikko sanoi synkästi.

Syntyi pitkä hiljaisuus.

Sitten Nuuskamuikkunen sanoi hitaasti:

— Olisi kauheata jos maapallo särkyisi. Se on niin kaunis.

— Entä me? sanoi Nipsu.

Mutta Muumipeikko tunsi itsensä nyt paljon iloisemmaksi, kun hän jakoi salaisuuden toisten kanssa. Hän oikaisi itseään ja sanoi:

— Me etsimme nyt Yksinäisten Vuorten Tähtitornia. Siellä on maailman suurin tähtikiikari ja sillä me näemme varmasti, aikooko pyrstötähti tänne päin vai ei.

— Hyvä, sanoi Nuuskamuikkunen. Ja me voimme kohottaa minun lippuni maston huippuun. Hyväksyttekö sen?

He katsoivat lippua.

Ylimpänä oleva sininen on taivas, Nuuskamuikkunen selitti, ja alimpana oleva sininen on meri. Keskellä oleva viiva on tie. Vasemmalla oleva piste on se, mikä on, ja oikealla oleva piste on kaikki se, mitä voi tulla.

— Enempää tuskin saa mahtumaan yhteen lippuun, Muumipeikko sanoi. Me hyväksymme sen.

— Mutta minä en ole siinä, Nipsu sanoi.

— Vasemmalla oleva piste voi olla me kaikki hyvin ylhäältä katsottuna, Nuuskamuikkunen sanoi. Mitä ajattelette, tekisimmekö pienen kävelyretken ennen kuin tulee pimeä?

— Minne? kysyi Nipsu.

— Minne tahansa, Nuuskamuikkunen sanoi kohauttaen harteitaan. Mutta jos sinä välttämättä haluat päämäärän, niin voimmehan mennä katsomaan täällä lähellä olevaa rotkoa, joka on täynnä granaatteja.

— Granaatteja! Nuuskamuikkunen huusi. Ovatko ne oikeita?

— En tiedä, mutta ne ovat kauniita, sanoi Nuuskamuikkunen.

He lähtivät kulkemaan erämaahan kiipeillen varovaisesti kallionlohkareiden ja piikkisten kasvien välissä.

— Vahinko ettei aurinko paista, Nuuskamuikkunen puheli. Silloin ne kimmeltäisivät varmasti kaksin verroin.

Nipsu ei vastannut. Hänen tuntokarvansa seisoivat pystyssä odotuksesta.

Nyt he tallustelivat eteenpäin villin rotkon yli, joka oli täynnä halkeamia. Paikka tuntui hämärässä ilkeän hiljaiselta ja hylätyltä, ja he puhelivat keskenään kuiskaamalla.

— Täällä, Nuuskamuikkunen sanoi hiljaa.

He kumartuivat katsomaan. Alhaalla kapeassa halkeamassa hehkui ääretön määrä granaatteja. Ne kimmelsivät tummina pimeydessä kuin tulikukat. Muumipeikko tuli ajatelleeksi mustaa maailmankaikkeutta, missä kimmelsi tuhansittain pieniä pyrstötähtiä.

— Voi, ovatko nämä kaikki sinun? Nipsu kuiskasi.

— Niin kauan kuin asun täällä, vastasi Nuuskamuikkunen huolettomasti. Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman.

— Luuletko että minä voisin saada muutamia, Nipsu kysyi väristen. Niillä voisi ostaa kaljaasin — tai potkulaudan…

— Ota niin paljon kuin haluat, Nuuskamuikkunen sanoi nauraen.

Nipsu alkoi kiivetä varovaisesti alas rotkoon. Hän raapi kuononsa naarmuille ja oli monta kertaa putoamaisillaan, mutta halu saada granaatteja teki hänet rohkeaksi.

Päästyään vihdoin alas hän veti syvään henkeään ihastuksesta ja alkoi koota hohtavia kiviä vapisevin käpälin. Kimmeltävä läjä suureni suurenemistaan, hän juoksi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi rotkoon ja poimi kiviä aivan hiljaisena onnesta.

— Halloo, huusi Nuuskamuikkunen ylhäältä. Etkö tule jo pian?

— En vielä, Nipsu huusi. Täällä on niin paljon…

— Kaste laskeutuu ja tulee kylmä, huusi Muumipeikko.

— Kohta, sanoi Nipsu. Heti paikalla…

Ja hän meni vielä vähän kauemmaksi rotkoon, missä kaksi suurta granaattia loisti häntä vastaan.

Silloin granaatit alkoivat liikkua. Ne iskivät silmää. Ne tulivat lähemmäksi. Ja niiden perässä tuli suomuinen ruumis, joka kalisi kylmästi kiviä vasten.

Nipsu vilkaisi yhden ainoan kerran, sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan. Hän hyppi, syöksyi, ryntäsi, nelisti kallionseinämälle ja alkoi kiivetä sitä ylös kauhusta kostein käpälin.

Hänen altaan kuului hiljaista, uhkaavaa sähinää.

— Mitä on tapahtunut? huusi Muumipeikko, joka kuuli hänen tulevan. Miksi sinulla on tuollainen kiire?

Nipsu ei vastannut, hän vain kiipesi, ja päästyään ylös hän lysähti kokoon pieneksi surkeaksi läjäksi.

Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen kumartuivat katsomaan rotkoon, ja silloin he näkivät jätti-läissisiliskon joka oli kyyryllään loistavan granaat-tiläjän vieressä.

— Kautta häntäni, Muumipeikko sanoi.

Nipsu istui maassa ja itki.

— Se on ohi nyt, sanoi Nuuskamuikkunen. Älä itke, ystäväiseni.

— Granaatit, nyyhkytti Nipsu. En saanut ainuttakaan mukaani!

Nuuskamuikkunen istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisesti.

— Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä — ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.

— Minä olisin voinut pitää ne selkärepussani, Nipsu sanoi synkkänä. Ei ole ollenkaan samaa vain katsella asioita kuin koskettaa niitä ja tietää ne omikseen.

— Kyllä me varmasti löydämme uusia aarteita, Muumipeikko lohdutti. Ei viitsitä surra enää. Tule, Nipsu, täällä tulee kylmä.

Ja niin he vaelsivat mietteissään ja hieman surullisina kotiin päin pimenevän rotkon kautta.