Муми-Тролли

— Huomenna se tulee, sanoi Nipsu heti herättyään seuraavana aamuna.

Pyrstötähti oli kasvanut pelottavan suureksi. He saattoivat nähdä aivan selvästi värisevän liekkikehän se ympärillä.

Kaikki vesihöyry oli kadonnut kuumuudessa ja he näkivät kauas yli merenpohjan.

Maasto kohosi hitaasti rantaa kohti; heillä ei ollut enää pitkä matka edessä.

Tänään ei edes Niiskuneiti pysähtynyt katselemaan näkinkenkiä eikä Nipsu kitissyt kertaakaan, että hänen jalkansa olivat väsyneet.

Heidän edessään näkyi juova, joka leveni levenemistään, metsä jossa kasvoi rehellisiä, vihreitä puita!

Vähitellen he saattoivat erottaa koivut ja kuuset. Merenpohja kohosi jyrkemmin, he heittivät pois puujalat ja alkoivat juosta.

— Nyt ei Muumilaakso voi olla kaukana, sanoi Muumipeikko alkaen kiivetä rantatörmää ylös.

Niisku alkoi viheltää. Ja Niiskuneiti keräsi kiireesti muutamia kukkia ja asetti ne korvansa taakse. Sitten he suuntasivat kulkunsa suoraan laaksoon.

Heidän siinä vaeltaessaan tuli vastaan eräs talonpeikko pyörällä ajaen.

Hänen kasvonsa oli kuumuudesta aivan punaiset (sillä talonpeikko ei voi koskaan riisua turkkia päältään).

Pakettiteline oli aivan täynnä matkalaukkuja ja ohjaustangosta riippui myttyjä ja paketteja. Selässä talonpeikolla oli pussi, jossa kyyhötti hänen poikansa.

— Aiotko muuttaa? huusi Nipsu.

Talonpoika laskeutui alas pyörältään ja sanoi kiireesti:

— Kaikki Muumilaakson asukkaat ovat lähdössä. En luule, että siellä on ainuttakaan, joka aikoisi jäädä odottamaan pyrstötähteä.

— Mistä he tietävät, että se aikoo iskeä maahan juuri siellä? Niisku kysyi.

— Piisamirotta on sanonut, sanoi talonpeikko.

— Isä ja äiti eivät ainakaan muuta, sanoi Muumipeikko. Minulla on muuten sinulle terveisiä äidiltä.

— Kiitos kiitos, sano takaisin terveisiä äitiraukallesi. Tämä on ehkä viimeinen kerta, jolloin minulla on tilaisuus lähettää terveisiä hänelle. Mutta jollet sinä nyt satu ehtimään perille…

— Mitä sinä tarkoitat? Muumipeikko kysyi.

— Minä tarkoitan vain, että teillä on aika pitkä matka jäljellä, sanoi talonpeikko kohauttaen harteitaan. Olisi ehkä varminta sähköttää nuo viimeiset terveiset. Minä voin tehdä sen teidän puolestanne, jos ajan jonkin postikonttorin ohi.

— Mutta sen pitää olla korusähke, Muumipeikko sanoi.

— Jos vain ehdin, sanoi talonpeikko kiiveten jälleen pyörälleen. Kaikkien pikkueläinten suojelija varjelkoon teitä!

Ja niin talonpeikko jatkoi pakoaan niin kiireesti kuin pääsi.

He seisoivat hetken ja katsoivat sukulaisensa jälkeen.

— Matkalaukkuja! Ja myttyjä! Ja tuollainen kiire tässä kuumuudessa. Olento parka! sanoi Nuuskamuikkunen.

He tapasivat joukoittain pakolaisia tiellä. Useimmat tulivat jalkaisin, mutta eräät olivat hankkineet itselleen kärryt tai vaunut ja jotkut olivat ottaneet koko talonkin mukaan.

Kaikki katsoivat peloissaan taivaalle, ja tuskin kellään oli aikaa pysähtyä puhelemaan.

— Eikö ole kummallista, sanoi Muumipeikko, että me, jotka menemme suoraan vaarallisimpaan paikkaan, olemme vähemmän peloissamme kuin ne, jotka tulevat sieltä.

— Se johtuu tietenkin siitä, että olemme niin kauhean rohkeita, ehdotti Nipsu.

— Niinkö luulet, tuumi Muumipeikko. Ehkä se johtuu siitä, että me tunnemme paremmin pyrstötähden.

Me tiesimme ensimmäisinä että se oli tulossa. Me olemme nähneet sen kasvavan pienestä pilkusta alkaen…

Kyllä sen täytyy olla kauhean yksinäinen! Ajatella miten yksinäinen sellainen on, jota kaikki pelkäävät!

Niiskuneiti pani käpälänsä Muumipeikon käpälään ja sanoi:

— Niin kauan kuin sinä et pelkää, en minäkään pelkää.

Aamiaisaikaan he tapasivat erään hemulin, joka istui tienlaidassa postimerkkialbumi sylissään.

— Melua ja juoksemista, hemuli mutisi itsekseen. Joka paikassa joukoittain meluavaa väkeä, eikä ainoakaan voi sanoa mitä oikein on tekeillä.

— Hyvää huomenta, Muumipeikko sanoi. Onko setä sattumalta sukua Yksinäisten Vuorten hemulille? Hänelle, jolla on perhoshaavi?

— Hän on serkkuni isän puolelta, hemuli vastasi vihaisesti. Suuri aasi. Me emme ole enää sukua. Minä olen sanonut tuttavuuden irti.

— Mitä varten? Nipsu kysyi.

— Hän ei voi kiinnostua mistään muusta kuin vanhoista perhosistaan, hemuli vastasi. Maa voisi revetä hänen allaan eikä hän huomaisi mitään.

— Mutta niinhän se juuri tekee, huomautti Niisku. Tarkemmin sanottuna huomenna kello kahdeksan neljäkymmentäkaksi.

— Mitä? hemuli sanoi. Niin, kuten sanoin, täällä on ollut kauhea melu. Minä olen kokonaisen viikon järjestänyt postimerkkejäni ja käynyt läpi kaikki virhepainokseni ja vesileimani — ja mitä tapahtuu?

Pöytä jolla työskentelen viedään pois. Tuoli kiskaistaan aitani. Suljetaan koko talo.

Ja tässä minä nyt istun ja postimerkkini ovat yhtenä sekasotkuna, eikä kenelläkään ole järkeä sanoa mitä on tekeillä.

— Kuule hemuli, Nuuskamuikkunen sanoi hitaasti ja selvästi. Tulossa on pyrstötähti, ja huomenna se törmää yhteen maan kanssa.

— Törmää yhteen? hemuli toisti. Onko sillä mitään tekemistä postimerkkikokoelman kanssa?

— Ei, ei ole, Nuuskamuikkunen sanoi. Tänne on tulossa pyrstötähti, hurja tähti, jolla on häntä. Ja jos se iskee tähän, ei postimerkeistäsi jää paljon jäljelle.

— Varjelkoon, hemuli sanoi ja kokosi hameensa. (Hemuli pitää näet aina hametta, miksi — sitä ei kukaan tiedä. Ehkä hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksi millaista olisi pitää housuja.)

— Mitä minun pitää tehdä? hemuli jatkoi.

— Tule meidän mukaamme, ehdotti Niiskuneiti. Me tiedämme hyvän luolan, minne voit piilottaa sekä itsesi että postimerkkisi.

Niin hemuli sitten seurasi heitä länteen, Muumilaaksoa kohti.

Kerran he saivat kääntyä ja kulkea monta kilometriä takaisin etsimään erästä kallisarvoista virhepainosta, joka oli hävinnyt hemulin albumista, ja kerran hän joutui riitaan Niiskun kanssa (tämä väitti, että se oli vain ajatusten vaihtoa, mutta aivan selvästi kuului, että se oli riitaa) asioista, joista kukaan ei oikein ollut selvillä. Mutta suurin piirtein he viihtyivät hemulin seurassa.

He olivat jo aikoja sitten lähteneet maantieltä ja saapuneet suuriin kotimetsiin, kun Nipsu pysähtyi ja nuuhki ilmaa.

— Kuulkaa! hän sanoi.

Kaukaa, kaukaa kuului heikkoa suhinaa, eräänlaista viuhuvaa laulua. Se lähestyi, pauhasi kovemmin, jyrisi kuin kokonainen orkesteri.

Niiskuneiti piteli Muumipeikkoa lujasti käpälästä.

— Katsokaa! huusi Nipsu.

Punaisen taivaan pimensi äkkiä musta pilvi, joka lensi, joka laskeutui, joka sukelsi suoraan metsään.

— Ne ovat heinäsirkkoja! huusi Niisku. Näytti aivan siltä kuin puut olisivat muuttuneet eläviksi. Niissä liikkui ja ryömi, vilisi ja mönki kiipeäviä ja hyppiviä heinäsirkkoja.

— Ovatko ne tulleet hulluiksi? kuiskasi Niiskuneiti.

— Me syömme! vastasi lähinnä oleva heinäsirkka.

— Me syömme! lauloi eräs toinen.

— Me syömme, kitisivät sadattuhannet miljoonat heinäsirkat pureskellen lehtiä, ruohoa ja kukkia uskomattoman nopeasti.

— Toinen touhu on toista pahempi, sanoi hemuli. Toivottavasti he eivät syö postimerkkikansiotani.

— Eivät he koskaan aikaisemmin ole käyttäytyneet tällä tavalla, sanoi Niiskuneiti.

— Ne ovat vieraita heinäsirkkoja, selitti Niisku. Villejä heinäsirkkoja Egyptistä.

Oli ilkeätä seistä ja katsella miten ne söivät koko metsän.

Hetken kuluttua puuraukat ojentelivat alastomia oksiaan taivasta kohti ja maa oli paljas ja musta.

Jäljellä ei ollut muuta kuin Niiskuneidin korvan takana oleva kukka.

— Pyrstötähti aiheuttaa melkein aina katastrofeja, sanoi Niisku juhlallisesti.

— Mikä katastrofi on? kysyi Nipsu.

— Voi, se on kaikkea mahdollista kauheaa, sanoi Niisku. Heinäsirkkaparvia, maanjäristyksiä, hyökyaaltoja, pyörremyrskyjä ja sen semmoista.

— Touhua toisin sanoen, hemuli sanoi. Koskaan ei saa olla rauhassa.

— Miltä Egyptissä näyttää? huusi Nipsu lähimmälle heinäsirkalle.

— Laihalta! heinäsirkka huusi takaisin. Suuria tuulia! Varokaa suuria tuulia, jotka tulevat meidän jälkeemme!

— Me olemme syöneet! lauloivat kaikki heinäsirkat.

Ne kohosivat siristen ilmaan, pilvi nousi jälleen ja lensi pois yli tyhjän, paljaan metsän, joka oli vielä autiompi kuin talvinen metsä.

He jatkoivat hiljaisina ja masentuneina matkaansa Muumilaaksoa kohti.

Ensimmäisen kerran Muumipeikko alkoi olla epävarma ehtisivätkö he ajoissa perille.

— Nuuskamuikkunen, hän sanoi. Soita jotakin surullista. Ota »Juhlijain laulu», sillä sellaiseksi minä nyt tunnen itseni.

— Huuliharppu on risana, väitti Nuuskamuikkunen. Ainoastaan muutamat äänet ovat tulleet takaisin.

— Soita ainakin niitä, pyysi Muumipeikko.

Silloin Nuuskamuikkunen soitti.

Voi — — juh — — aamu — — sar — — — — — viisi — —

Vaellat — — väsymys — — — — — kotohon!

— Tuo kuuluu hirveältä, sanoi hemuli.

Ja väsynein jaloin he vaelsivat edelleen.

Mutta kaukana kuumassa Egyptissä lensi hurja, mustasiipinen pyörremyrsky erämaan yli.

Se kohisi tullessaan uhkaavasti, se pyöritti hiekkaa ilmaan pilariksi, se kasvoi ja muuttui voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi.

Kohta se taittoi puita ja heitti talojen kattoja ilmaan.

Se ryntäsi toisesta rannasta toiseen, lensi kauemmaksi ja kauemmaksi pohjoista kohti, ja vähitellen se tuli niille seuduille missä Muumilaakso oli.

Nipsu, jolla oli pitkät korvat, kuuli sen ensimmäisenä.

— Lisää heinäsirkkoja, mutta ne tulevat vasta päivälliseksi, hän sanoi.

He kohottivat kuononsa ja kuuntelivat.

— Ei, tällä kertaa se on myrsky, sanoi Niiskuneiti.

Pyörremyrskyn ensimmäiset airueet saapuivat pyyhältäen ja humisten läpi autioksi hävitetyn metsän.

Ne riuhtaisivat mitalitähden Muumipeikolta ja puhalsivat sen suoraan erään kuusen latvaan. Ne pyörittivät Nipsua ympäri ja yrittivät napata hatun Nuuskamuikkusen päästä.

Hemuli piteli postimerkkikansiotaan kaikin voimin hameen pullistuessa palloksi hänen ympärilleen.

Tuulen vieminä he kompastelivat ja liukuivat eteenpäin läpi metsän.

— Joka tapauksessa me lennämme oikeaan suuntaan! Muumipeikko sanoi iloisesti.

— Mutta tämä on huonosti järjestetty, mietti Niisku. On myötätuuli eikä mitään millä purjehtia!

— Meillä pitäisi olla liitokone, Muumipeikko sanoi.

— Tai ilmapallo, sanoi Niiskuneiti. Minulla oli kerran pienenä ollessani keltainen ilmapallo.

Samassa pieni, ilkeä pyörremyrskynpoikanen lensi paikalle, tarttui postimerkkikansioon ja lennätti sen pyörimään korkealle ilmaan.

Hemuliparka huusi kauhusta ja kiukusta ja ryntäsi aarteensa perään.

Tuuli puhalsi ylös hänen avaran hameensa, se lepatti ja paukkui, ja hemuli liehui nummella eteenpäin kuin suuri paperileija.

— Nyt minä tiedän! Niisku huusi. Purjehditaan hemulilla! Hänen perässään!

Joidenkin kilometrien päästä he löysivät hänet sotkeutuneena erääseen pensaaseen.

— Rakas hemuli, sanoi Niisku. Tämähän oli ikävää. Mutta lainaa nyt meille hetkeksi hamettasi. Me teemme siitä ilmapallon.

— Minun postimerkkikansioni, ulvoi hemuli. Minun elämäntyöni, minun kokoelmani! Kallisarvoinen, ainutlaatuinen, korvaamaton! Maailman kallein!

— Kuule, riisu mekkosi hetkeksi, sanoi Niisku.

— Mitä, sanoi hemuli. Mekkoni?

— Juuri niin! kaikki huusivat. Me teemme siitä ilmapallon ja pelastaudumme sillä!

Hemulin kasvot tulivat tummanpunaisiksi vihasta.

— Tässä minä istun ja suren, hän sanoi. Täällä on tapahtunut kauhea onnettomuus vain teidän hosumisenne takia. Ja sitten te vielä tahdotte kiskoa vaatteetkin päältäni!

— Me tarvitsemme purjeen, Niiskuneiti selitti. Meidän täytyy ehtiä kotiin ennen kuin pyrstötähti tulee! Jos vain olet kiltti, niin me etsimme sinun postimerkkikansiosi — sitten myöhemmin…

— Minä viis veisaan teistä ja teidän pyrstötähdestänne! hemuli huusi. Te ette tiedä mitään postimerkeistä!

Mutta silloin kaikki heittäytyivät hemulin kimppuun ja vetivät mekon hänen päänsä yli.

Se oli valtavan suuri leninki, jossa oli laskoksia. Hän oli perinyt sen tädiltään.

Kun sen hihat sidottiin yhteen, siitä tuli aivan hyvä ilmapallo.

Kaikki tapahtui aivan viime hetkessä. Sillä nyt suuri pyörretuuli lähestyi taivaanrannasta.

Se näytti spiraalin muotoiselta pyörivältä pilveltä ja lähestyi ulvoen ja pyörien yli metsän taittaen puita yhtä helposti kuin jos ne olisivat tulitikkuja.

— Pidelkää kiinni kaikin voimin! huusi Muumipeikko. Kaikki tarttuivat lujasti hemulin leningin laskoksiin ja sitoivat varmuuden vuoksi häntänsä yhteen.

Nyt pyörremyrsky saapui.

Yhdessä silmänräpäyksessä he tempautuivat jymisevään, pyörivään pimeyteen.

Hemulin leninki lensi yhä korkeammalle. Kauhean nopeasti se lensi yli maan länttä kohti. Hetkisen kuluttua ei kukaan enää olisi voinut sitä nähdä.

Illan juuri hämärtyessä pyörremyrsky veti viimeisen henkäyksensä ja kuoli.

Ilmapallo laskeutui hiljaa maata kohti ja jäi riippumaan erääseen puuhun.

Kuusi pientä olentoa kiipesi siitä hitaasti oksien väliin ja istui siellä pitkän aikaa yrittäen toipua.

— Oletteko todella vielä jäljellä? sanoi Muumipeikko lopulta.

— Minä olen jäljellä, hemuli sanoi, ja nyt minä kerta kaikkiaan sanon, että ero pelistä. Jos te välttämättä tahdotte reuhtoa, voitte tehdä sen ilman minua.

— Minun peilini on jäljellä, sanoi Niiskuneiti itsekseen.

— Ja minun hattuni ja huuliharppuni, sanoi Nuuskamuikkunen.

— Mutta vihkon vei tuuli, sanoi Niisku synkästi. Vihkon, missä oli kirjoitettu miten pitää menetellä selvitäkseen pyrstötähdestä. Miten me nyt selviämme?

— Missä Nipsu on? kysyi Muumipeikko levottomana.

— Täällä! pieni ääni piipitti pimeydestä. Mikäli tämä nyt olen minä eikä jokin muu roska, jonka tuuli on ottanut mukaansa…

— Kyllä se olet sinä, hemuli sanoi vihaisesti. Ei sinusta niin helpolla pääse. Ja kysyisin, onko minulla mitään mahdollisuuksia saada takaisin vaatteeni.

— Olkaa hyvä ja kiitos lainasta, sanoi Niisku.

Hemuli veti mutisten leninkinsä pään yli.

— Minä inhoan ryppyisiä laskoksia, hän sanoi.

Nähtävästi he nukahtivat kohta tämän jälkeen. Ja he heräsivät vasta kello kaksitoista seuraavana päivänä.