Муми-Тролли

Nuuskamuikkunen teki matkan hauskaksi. Hän soitti huuliharpullaan sellaisia lauluja maailman kaikilta kulmilta, joita he eivät koskaan aikaisemmin olleet kuulleet.

Hän osasi korttitemppuja ja kertoi hurjia juttuja.

Näytti aivan siltä kuin jokikin olisi vilkastunut. Se virtasi nopeammin ja muodosti pyörteitä siellä täällä. Se oli nyt kapeampi ja rannat olivat korkeammat kuin ennen.

Joka päivä tulivat siniset ja purppuranväriset vuoret yhä selvempinä näkyviin. Niiden huiput kohosivat suoraan pilviin, ja maan yllä lepäsi jatkuvasti aivan kuin raskas peite.

Eräänä aamuna Nuuskamuikkunen istui jalat vanavedessä vuoleskellen pilliä.

— Minä muistan, hän alkoi ja pani päänsä kallelleen. Silloin Nipsu ja Muumipeikko siirtyivät heti hänen luokseen perään.

— Muistan maan, missä oli kuumia lähteitä, Nuuskamuikkunen kertoi. Maanpinta oli mustana laavasta, ja laavan alla jyrisi yötä päivää. Maa näet nukkui siellä sisässä ja liikahteli toisinaan unissaan.

Kalliot olivat paiskottuina ympäri sikin sokin ja niiden yläpuolella oli kuumaa höyryä, joka näytti aina kummalliselta ja epätodelliselta.

Minä tulin sinne illalla. Hyvä paikka. Ruoan valmistaminen kävi siellä nopeasti. Tarvitsi vain täyttää kasari lähteestä kuumalla vedellä.

— Eikö siellä polttanut itseään kauheasti, kysyi Nipsu.

— Minä kuljin puujaloilla, Nuuskamuikkunen sanoi. Puujaloilla voi kiivetä minkä kallioiden ja kuilujen yli tahansa. Vaikka tietenkin silloin täytyy varoa, etteivät ne tartu halkeamiin.

No niin, tulin sinne juuri kun alkoi pimetä. Joka paikassa kiehui ja höyrysi, eikä ainuttakaan elävää olentoa, ei ainuttakaan vihreätä kortta näkynyt missään. Ja äkkiä heräsi maa, joka nukkui pinnan alla. Eräs kraatteri aukeni minun edessäni kovasti jyristen ja karjuen, ja siitä syöksyi punaista tulta ja valtavia savupilviä.

— Tulivuori, Muumipeikko sanoi henkeään pidättäen.

— Juuri niin, vahvisti Nuuskamuikkunen. Se oli kaamottavan kaunista. Ja sitten näin tulenhenkiä valtavan määrän. Niitä tuli vilisemällä maasta ja lenteli ympäri kuin säkeniä.

Sain tehdä suuren kierroksen päästäkseni tulivuoren ympäri. Kuumaa oli ja nokista niin että painelin tieheni minkä pääsin puujaloillani.

Alhaalla rinteessä löysin joen ja laskeuduin siihen vatsalleni juomaan (vesi oli tietenkin hieman lämmintä, mutta se ei kuitenkaan kiehunut.)

Ja silloin eräs noista pienistä tulenhengistä tuli kelluen pitkin jokea. Hän oli pudonnut jokeen ja oli melkein sammunut kuoliaaksi. Ainoastaan hänen päänsä hehkui vielä, muuten hän sähisi ja savusi ja huusi minkä jaksoi, että minun pitäisi pelastaa hänet.

— Pelastitko? sanoi Nipsu.

— Totta kai, eihän minulla ollut mitään erikoista häntä vastaan, Nuuskamuikkunen sanoi. Mutta minä poltin itseni perusteellisesti. No, hän pääsi maihin ja alkoi vähitellen jälleen hehkua. Hän oli tietenkin iloinen ja antoi minulle lahjan ennen kuin lensi tiehensä.

— Minkä? puuskahti Nipsu.

— Pullollisen maanalaista aurinkoöljyä, Nuuskamuikkunen sanoi. Sellaista jota tulenhenget hierovat itseensä, kun heidän pitää mennä aivan maan palavaan sydämeen.

— Voitko mennä suoraan tulen läpi kun sinulla on tuota öljyä ihollasi? kysyi Nipsu silmät tapillaan.

— Totta kai, sanoi Nuuskamuikkunen.

— Ja tuon sinä sanot nyt vasta, huusi Muumipeikko. Silloinhan me olemme kaikki pelastetut. Kun pyrstötähti tulee, otamme vain…

— Mutta minulla ei ole paljon mitään jäljellä, Nuuskamuikkunen sanoi. Käsitättehän, olen pelastanut tavaroita palavista taloista… Enhän minä tiennyt… Ja nyt sitä on vain tilkkanen jäljellä pullon pohjalla.

— Riittäisikö se ehkä pienelle olennolle, sanotaan minun suuruiselleni? Nipsu kysyi.

— Tuskin häntään. Sen saat antaa palaa.

— Voi suutari, sitten saa mieluummin savuta kaikki, Nipsu sanoi.

Mutta Nuuskamuikkunen ei kuunnellut häntä. Hän istui aivan suorana ja nuuhki ilmaa.

— Joki. Huomaatteko mitään erikoista? hän sanoi.

— Se panee aivan uudella äänellä, sanoi Nipsu. Se oli totta. Se kohisi rauhattomasti, oli täynnä pyörteitä ja kääntelehti ja kiemurteli kalliorantojen välissä.

— Laske purjeet alas, Nuuskamuikkunen sanoi ja meni keulaan tähystämään.

Joki syöksyi eteenpäin yhä nopeammin aivan kuin ihminen, joka on ollut pitkällä matkalla ja huomaa olevansa melkein kotona.

Rannat lähenivät toisiaan ja puristivat kuohuvan veden kapeaan uomaan, jonka yläpuolella kalliot muuttuivat yhä terävämmiksi ja korkeammiksi.

— Eikö olisi parasta mennä maihin! Nipsu huusi yli joen pauhun.

— Se on nyt liian myöhäistä! Muumipeikko huikkasi takaisin. Meidän on jatkettava kunnes joki rauhoittuu.

Mutta se ei rauhoittunut. Yhä hurjempana ja hurjempana se syöksyi Yksinäisten Vuorten välissä. Lautta pyöri eteenpäin ahtaan kuilun pohjalla, ja taivasta näkyi sen yläpuolella vain surkean kapea ja pieni kaistale. Jostakin heidän edestään kuului uhkaavaa pauhua.

— Nyt tulee putous! huusi Nuuskamuikkunen. Pidelkää kiinni! He tarttuivat toisiinsa maston juurella.

Kuilun seinät kiitivät heidän ohitseen mustina ja vettä valuvina, jyrinä kiihtyi, lautta keikahti ja lensi ilmaan…

Kaikki oli nyt vain yhtä pauhua ja valkoista kuohuavaa hyökylainetta. Pieni lautta kitisi liitoksissaan, sitten se syöksyi vesiputouksen mukana pimeyteen.

— Miksi on pimeätä? Nipsu huusi.

Kukaan ei vastannut. Kuohuva vesi loisti valkoisen vihreältä, kaikki muu oli mustaa. Vuoren seinät olivat sulkeutuneet heidän yläpuolellaan tunneliksi, missä pyörteet veivät avutonta lauttaa eteenpäin.

Toisinaan he törmäsivät vasten vuorenseiniä ja pyörivät hetken ympäri. Takana olevan vesiputouksen jymy heikkeni vähitellen, vesi virtasi rauhallisemmin — ja lopulta heidän ympärillään oli vain pimeyttä ja hiljaisuutta.

— Oletteko vielä mukana? Nipsu kysyi väristen.

— Kyllä, sanoi Muumipeikko. Eikö kukaan löydä taskulamppua?

He kuulivat Nuuskamuikkusen penkovan pakkauksia.

Lopulta syttyi kapea valojuova. Se lepatti pelokkaana kiviseinillä mustan, nopeasti virtaavan veden yllä, yrittäen turhaan tunkea läpi tunnelin pimeyden.

— Minusta näyttää, että tunneli muuttuu yhä kapeammaksi, sanoi Muumipeikko hyvin hiljaisella äänellä. Eikö se sinunkin mielestäsi kapene?

— Ehkä — hieman, Nuuskamuikkunen sanoi yrittäen olla rauhoittava, mutta hänen äänensä ei kuulostanut vakuuttavalta.

Ja äkkiä tapahtui jotakin. Kuului risahdus, ja Nuuskamuikkusen lippu putosi kannelle.

Maston huippu oli taittunut tunnelin kattoa vasten.

— Paiskatkaa masto yli laidan, mutta nopeasti! huusi Nuuskamuikkunen.

Masto loiskahti veteen ja katosi pimeyteen. He odottivat tiukasti toisiinsa painautuneina.

Ja silloin Nipsu tunsi, että jokin sipaisi hänen korviaan.

— Minun korvani! hän huusi. Minun korvani sattuivat kattoon!

Hän heittäytyi vatsalleen ja sulki silmänsä.

— Minä mietin, sanoi Muumipeikko pimeästä, minä mietin mitä äiti mahtaa sanoa, kun me emme enää milloinkaan, milloinkaan tule kotiin…

Juuri silloin lautta pysähtyi nytkähtäen.

He odottivat kauan uskaltamatta liikahtaa. Sitten Nuuskamuikkunen kumartui eteenpäin ja katsoi varovasti veteen.

— Me olemme kiinni mastossa, hän sanoi. Se on ajautunut poikkipäin tunneliin.

He nousivat ylös ja katsoivat toisiinsa.

— Täällä on hiukan valoisampaa, sanoi Nuuskamuikkunen.

He saattoivat nähdä selvästi mustan, kiiltävän veden virtaavan ohitseen, ja tuolla — seuraavassa mutkassa — joki katosi poristen suoraan alas pohjattomaan aukkoon!

— Näettekö? kuiskasi Muumipeikko.

Nipsu alkoi itkeä.

— Nyt minä tahdon kotiin! hän sanoi. Minä en enää tahdo olla mukana! Minä viis veisaan teidän vanhoista löytöretkistänne ja hupsuista pyrstötähdistänne…

— No, no, Nuuskamuikkunen sanoi ja pudisti häntä hiljaa. Katsohan ylös. Katso! Näetkö jotakin?

Nipsu niisti nenänsä ja katsoi. Hän näki vuoressa kapean halkeaman päänsä yläpuolella ja kaikkein korkeimmalla kappaleen pilvistä taivasta.

— No mitä sitten, hän sanoi synkästi. Enhän minä ole mikään kärpänen. Ja vaikka olisinkin kärpänen, ei se auttaisi minua. Minulla on ollut taipumusta huimaukseen pienestä pitäen, jolloin minulla oli korvatulehdus…

Ja sitten hän rupesi jälleen itkemään.

Silloin Nuuskamuikkunen otti esille huuliharppunsa ja alkoi soittaa. Hän soitti lauluja seikkailuista, jotka eivät olleet suuria vaan valtavia, ja lauluja pelastuksesta ja suurista yllätyksistä, ja sitten hän soitti sadelaulun ja aamulaulun.

Vähitellen Nipsu hieman rauhoittui ja pyyhki kuonokarvansa.

Mutta musiikki lensi vuoren halkeaman kautta ylös ja herätti kaiun toisensa jälkeen, ja lopulta se herätti myöskin erään hemulin, joka nukkui istuallaan ruohikossa perhoshaavi vieressään.

— Mitä tämä nyt oikein on, hemuli sanoi ja katsoi ympärilleen. Hän katsoi taivaalle ja haaviinsa, ja sitten hän kiersi auki hyönteispurkin kannen ja katsoi sinnekin.

— Melua, hän sanoi. Joku pitää melua. (Hemuli ei näet ollut musikaalinen.)

Lopulta hän otti suurennuslasinsa ja alkoi etsiä ruohikosta. Hän etsi ja kuunteli ja nuuski ja nuuski, ja vähitellen hän tuli maassa olevalle halkeamalle.

Siihen melu kuului vielä voimakkaampana.

— Niiden täytyy olla hyvin harvinaisia hyönteisiä, hemuli sanoi itsekseen. Varmasti harvinaisia — ehkä ennen keksimättömiä!

Tämä ajatus oli hyvin kiihdyttävä, ja hemuli pisti suuren nenänsä rakoon nähdäkseen paremmin.

— Katsokaa, katsokaa, Muumipeikko huusi. Hemuli!

Nuuskamuikkunen jätti huuliharppunsa ja alkoi huutaa apua.

— Pelasta meidät! Pelasta meidät! ulvoi Nipsu.

— Nyt he ovat aivan järjiltään, hemuli sanoi itsekseen. Hän laski varovasti perhoshaavinsa kuiluun.

— Hypätkää sisään! huusivat oudot hyönteiset.

Hemuli hinasi haavinsa takaisin ylös ja sitten hän katsoi mitä oli saanut siihen.

— Hyvin kummallista, hän sanoi ja pudisti Muumipeikon, Nuuskamuikkusen, Nipsun ja kolme selkäreppua maahan.

— Kiitos, rakas hemuli, sanoi Muumipeikko ja räpytteli silmiään valossa. Sinä pelastit meidät aivan viime hetkessä!

— Olenko minä pelastanut teidät? hemuli kysyi hämmästyneenä. Ei se ollut tarkoitukseni. Minä etsin eräitä hyönteisiä, jotka melusivat tuolla alhaalla. (Hemulit ovat yleensä huonoja ymmärtämään, mutta ne ovat kilttejä ellei niitä ärsytä.)

— Olemmeko me nyt Yksinäisillä Vuorilla? kysyi Nuuskamuikkunen katsellen ympärilleen.

Heidän ympärillään kohosivat mahtavat, suunnattoman autiot ja hiljaiset vuorijonot. Ilma tuntui kolealta.

— Missä Tähtitorni mahtaa olla? kysyi Nipsu.

— En tiedä, mutta täällä on kiintoisia yöperhosia, sanoi hemuli.

— Siitä meidän on otettava selvä, Muumipeikko sanoi. Se on kai kaikkein korkeimmalla kohdalla. Mutta ensin minä tahdon kahvia.

— Kahvipannu jäi tuonne alas, sanoi Nuuskamuikkunen.

Muumipeikko ryntäsi kuilulle ja tähysteli alas.

— Lautta on irronnut, hän valitti, ja kahvipannu on mennyt maan uumeniin! Kuinka me selviämme ilman kahvia!

— Vähältä piti, ettemme itse suistuneet maan uumeniin, sanoi Nuuskamuikkunen huolettomasti. Yksi kahvipannu sinne tai tänne — ei kai se suuria merkitse kun ollaan etsimässä pyrstötähtiä.

— Ovatko ne harvinaisia? kysyi hemuli luullen toisen puhuvan yöperhosista.

— Niin voi sanoa, Nuuskamuikkunen sanoi. Suunnilleen yksi sadassa vuodessa.

— Tavatonta, ihmetteli hemuli. Siinä tapauksessa minun on saatava kiinni yksi sellainen. Miltä ne näyttävät?

— Luultavasti punaisilta. Ja niillä on pitkä häntä, Nuuskamuikkunen sanoi.

Hemuli otti esille muistikirjan ja kirjoitti merkit muistiin.

— Sen täytyy olla Filicnarcus Snufsigalonica-sukua, hän sanoi juhlallisesti. Vielä eräs kysymys, oppineet ystäväni. Millä tämä kummallinen hyönteinen elää?

— Hemuleilla, tirskui Nipsu.

Hemulin kasvot punastuivat.

— Hyvin sopimatonta pilaa, pikku otus, hän sanoi ankarasti. Teissä ei ole yhtään tieteellistä vakavuutta. Nyt minä menen.

Ja niin hän pisti purkit taskuunsa, otti haavinsa maasta ja lähti tiehensä.

— Ajatella, miten hullua! Hän luuli että pyrstötähti on kovakuoriainen tai jokin sentapainen! Nipsu huusi ihastuneena.

— Sinun ei olisi pitänyt laskea leikkiä hänen kanssaan, sanoi Muumipeikko yhtä ihastuneen näköisenä.

Ja sitten he valitsivat kaikkein korkeimman vuorijonon ja alkoivat vaeltaa hitaasti huippua kohti.