Муми-Тролли

Seuraava päivä oli pilvinen. Piisamirotta meni puutarhaan ja laskeutui riippumattoon mietiskelemään, ja Muumipeikon isä istui taivaansinisessä huoneessa kirjoittamassa muistelmiaan. Muumipeikko vetelehti keittiön ovella.

— Äiti, luuletko että Piisami-setä tarkoitti jotakin noilla aavistuksillaan?

— Luultavasti, sanoi äiti. Jos koti on särkynyt ja itse on viluinen, tulee ajatelleeksi hyvin paljon.

Mutta älä ole levoton. Mitähän jos ottaisit Nipsun mukaasi ja menisitte poimimaan nuo päärynät? Ennen kuin alkaa jälleen sataa.

— Hienoa, sanoi Muumipeikko.

Mutta hän oli jatkuvasti hyvin mietteliäs ja päätti puhua asiasta enemmän Piisamirotan kanssa.

Kun he tulivat päärynäpuun alle, istui silkkiapina sen latvassa ja vilkutti heille.

— Hei, hei! se huusi. Huono ilma tänään. Koko metsässä ei ole ainuttakaan kuivaa oksaa. Tuletteko pyydystämään rapuja?

— Meillä ei ole aikaa, Muumipeikko sanoi. Äiti keittää päärynähilloa. Ja sitä paitsi meidän täytyy ajatella tärkeitä asioita.

— Kertokaa, pyysi silkkiapina.

— Jotakin tapahtuu pian, enempää en voi sanoa, Muumipeikko sanoi. Jotakin kummallista ja luonnotonta, jota kukaan ei oikein tiedä… Viime aikoina on nimittäin ollut aavistuksia ilmassa!

— Puhu niin että siitä ymmärtää jotakin, sanoi silkkiapina.

— Tiedätkö sinä jotakin…? kysyi Nipsu vapisevalla äänellä.

Mutta Muumipeikko pudisti päätään ja pystytti tikapuut päärynäpuuta vasten. — Odottakaa, en vielä, hän sanoi.

Nämä päärynät olivat ulkomaista lajia ja erikoisen hauskoja poimia. Hedelmät saattoi näet heittää alas miten tahansa, ja pudotessaan maahan ne pomppasivat kuin kumipallot. Keltaiset hedelmät lentelivät iloisissa kaarissa, pomppivat ja hyppivät kunnes ne kaikki lojuivat puun alla loistavana mattona.

— Hilloa koko vuodeksi! hihkaisi Muumipeikko. Nyt järjestämme jokikuljetuksen!

Silkkiapina alkoi heti vierittää päärynöitä rinnettä alas. Toinen toisensa jälkeen ne pomppivat alas jokeen, loiskahtivat sinne ja alkoivat kieppua veden pyörteissä. Nipsu juoksi edestakaisin pitkä oksa käpälässään ja auttoi irti sellaiset päärynät, jotka tarttuivat rantakiviin.

Ja Muumipeikko seisoi alhaalla sillan luona ja otti päärynät haaviin.

Sitten hän nosti ne rannalle valtavaan läjään.

— Ruoalle! huusi Muumimamma talosta. Tulkaa syömään, lapset!

Hän tassutteli näkyviin jasmiinipensaiden välistä ja löi samalla silloin tällöin kolmiääniseen gonggongiin.

— Mitäs sanot, Muumipeikko kysyi ylpeänä.

Hänen äitinsä tarkasteli päärynäläjää. — Voi! Onko tämä totta? hän huudahti. Kylläpä te osaatte.

— Ja nyt me mietimme voisimmeko viedä ruoan mukanamme salaiseen paikkaamme ja syödä siellä?

— Paljon ruokaa, niin että sitä riittää silkkiapinallekin! Nipsu huusi. Ja limonaatia!

— Tietenkin, sanoi Muumimamma.

Ja sitten hän latoi suuren määrän salaperäisiä paketteja koriin ja pani sateensuojan kaiken varalta sen päälle.

Heidän saapuessaan luolaan ilma oli jatkuvasti tyyni ja harmaa. Muumipeikko oli ollut matkalla hyvin hiljainen, hän oli huolissaan helmistään.

Ja heti heidän tullessaan luolan suulle hän huudahti:

— Täällä on ollut joku!

— Minun luolassani! huusi Nipsu. Ilkeyttä tai ymmärtämättömyyttä!

Joku oli todellakin ollut siellä. Joku oli järjestänyt helmet hiekalle tähden muotoon. Siinä oli tähti, jolla oli pitkä pyrstö.

— Ihmeellistä, sanoi Muumipeikko.

— Laske ne, laske ne nopeasti! huusi Nipsu.

Ja silkkiapina laski ne neljään kertaan ja vielä yhden kerran varmuuden vuoksi ja sai aina eri tuloksen.

— Kuinka monta niitä oli viime kerralla? Nipsu kysyi.

— En minä muista, silkkiapina sanoi. Mutta silloinkin sain aina eri tuloksen.

— No, siinä tapauksessa, Muumipeikko sanoi ja sitten hän kaivoi kuopan hiekkaan ja peitti helmensä siihen.

Sitten hän purki äidin korin ja jakoi pannukakun, hillon, voileivät, pihvit ja limonaatin kolmeen täsmälleen yhtä suureen osaan.

He söivät hiljaisuuden vallitessa.

Kun kaikki oli syöty, sanoi Muumipeikko:

— Nyt minä olen syönyt ja ajatellut ja nyt minusta alkaa tuntua, että asia rupeaa selviämään. Tuo pyrstötähti on varmasti varoitus tai uhkaus. Joltakin salaiselta koplalta, joka on meille vihainen jostakin salaperäisestä syystä.

— Luuletko, että se on täällä jossakin lähellä? Nipsu kysyi peloissaan. Minulle ne eivät ainakaan voi olla vihaisia.

— Juuri sinulle ne voivatkin, sanoi Muumipeikko. Se on hyvin mahdollista. Sinä olet ehkä löytänyt heidän luolansa.

Nipsu valahti aivan kalpeaksi ja sanoi: — Minusta tuntuu että meidän täytyy lähteä kotiin.

Heidän tullessaan ulos luolasta tuuli oli tyyntynyt kokonaan. Taivas oli harmaa ja meri oli harmaa. Mutta meren pinnalla lepäsi sadoittain valkoisia merilintuja, kaikki päät kääntyneinä merelle päin. Ja ne muodostivat yhdessä suuren tähtikuvion. Suuren tähden, jolla oli pyrstö…

— Katsokaa! huusi silkkiapina. Salainen kopla…

Nipsu kiljaisi. Hän alkoi juosta yli kallioiden muistamatta edes pelätä niitä.

Hiekkarannassa hän suuntasi kulkunsa suoraan Muumilaaksoon. Hän kompasteli mättäisiin ja juuriin, sotkeutui oksiin ja tiheikköihin, seisoi kuonollaan, mätkähti pensasaidan läpi ja saapui aivan sekapäisenä laaksoon, missä hän ampaisi nuolen nopeudella muumitaloon.

— Mikä nyt on hätänä? kysyi Muumipeikon äiti, joka oli parhaillaan laittamassa hilloa.

Nipsu ryömi aivan häneen kiinni ja peitti kuononsa hänen esiliinaansa.

— Salainen kopla ajaa minua takaa, hän kuiskasi. Ne saavat minut käsiinsä ja…

— Eivät saa kun minä olen täällä, Muumimamma sanoi. Tästä saat hillovadin nuoltavaksi.

— Minä en voi, vaikersi Nipsu. En nyt. Ehkä en koskaan! Mutta hetken kuluttua hän sanoi: Ehkä sentään reunat. Sillä aikaa kun odotellaan.

Muumipeikon ehtiessä portaille äidin suurin hillopurkki oli jo täynnä ja Nipsu nuoli parhaillaan vadin pohjaa.

— No? Näitkö niitä? Nipsu kysyi ja katsoi peloissaan ylös vadista.

— En, en, Muumipeikko sanoi rauhoittaen. Hei sitten, minä menen puhumaan hetkeksi Piisami-sedän kanssa.

Piisamirotta makasi yhä riippumatossa.

— Hei, setä, sanoi Muumipeikko.

— Älä häiritse minua, minä työskentelen! vastasi Piisamirotta.

— Mitä sinä teet? Muumipeikko kysyi hämmästyneenä.

— Minä ajattelen, murisi Piisamirotta vihaisena. Minä ajattelen miten kaikki on turhaa.

— Minun mielestäni on hyvin vähän sellaista mikä on turhaa, Muumipeikko väitti kainosti. Ehkä itsensä peseminen ja puuron syöminen ja…

Piisamirotta huokasi ja heitti huovan päältään. Hän katsoi taivaalle ja sitten varpaitaan, ja sitten hän kohautti harteitaan. Tämän kaiken hän teki osoittaakseen, että tämän päivän työ oli tullut häirityksi.

Sitten hän sanoi: — No, mikä nyt on hätänä?

Muumipeikko punastui ja sanoi nopeasti:

— Salaisia merkkejä! Joku kuljeskelee ja asettelee merkkejä, uhkauksia tai varoituksia tai jotakin… Esimerkiksi äidin hillopäärynät — ne oli järjestetty aivan kuin suureksi, suureksi…

— Tähdeksi, jolla oli häntä, täydensi Piisamirotta ja nyökkäsi synkästi.

— Juuri niin, Muumipeikko sanoi. Ja nyt minusta tuntuu, että jokin salainen kopla uhkaa pikku Nipsu-otusta kostolla.

— Pikku otukset saavat päähänsä paljon kaikenlaista, sanoi Piisamirotta. He kuvittelevat, havaitsevat ja uskovat yhtä ja toista. He eivät ajattele koskaan. Ja siksi he erehtyvät.

— Voi, miten ihanaa, Muumipeikko sanoi.

— Niinkö sinä luulet, sanoi Piisamirotta synkästi. No jaa. Usko vain ihanuuteen niin kauan kuin se on mahdollista!

— Kiltti setä! Muumipeikko pyysi kurjana.

Piisamirotta katsoi häneen kauan kuono rypyssä. Sitten hän sanoi äkkiä:

— Tähti, jolla on häntä, ei ole muu kuin pyrstötähti! Hehkuva pyrstötähti, joka kiitää läpi mustan, tyhjän maailmankaikkeuden tulinen häntä perässään!

— Tuleeko se tänne? Muumipeikko kuiskasi ja, hänen silmänsä muuttuivat kauhusta mustiksi.

— Siitä minulla ei ole pienintäkään aavistusta, Piisamirotta sanoi ja laskeutui takaisin riippumattoon. Ehkä meistä tulee muhennosta, ehkä ei. Ja se on aivan yhdentekevää, koska kaikki on turhaa. Nyt minä aion nukkua. Mene leikkimään, pikku ötökkä. Leiki niin kauan kuin saat leikkiä!

Muumipeikko katsoi taivaalle. Se näytti harmaalta ja rauhalliselta ja arkipäiväiseltä. Mutta hän tiesi… Nyt hän tiesi, että jostakin pilvien takaa pyrstötähti tuli palavana ja ilkeänä lähemmäksi ja lähemmäksi Muumilaaksoa. Hän oli näkevinään sen pitkän, punaisen hännän sähähtävän esille pelästyneiden tähtien välistä ja oli tuntevinaan palaneen kankaan hajun. (Muumipeikko näet uskoi että taivas oli verhoiltu sinisellä sametilla.)

— Setä, hän sanoi. Setä!

— Mikä nyt on hätänä! Piisamirotta sanoi huopansa alta.

— Anteeksi, mutta milloin se tulee? Muumipeikko kysyi.

— Kysy professoreilta, Piisamirotta sanoi välinpitämättömänä, Yksinäisten Vuorten Tähtitornin professoreilta. Ja nyt minä nukun!

Muumipeikko meni hitaasti tiehensä.

— Mitä hän sanoi? kysyi Nipsu, joka odotti kuistin kulman takana. Onko olemassa salainen kopla?

— Ei ole, sanoi Muumipeikko.

— Eikä mitään noita taivaan hirviöitäkään? Nipsu kysyi peloissaan. Ei skorpioneja eikä karhuja?

— Ei, ei, sanoi Muumipeikko. Juokse leikkimään, pikku ötökkä. Leiki niin kauan kuin saat leikkiä!

— Mutta miksi sinä näytät niin vakavalta!? puuskahti Nipsu.

— Minä ajattelen, sanoi Muumipeikko. Minä ajattelen, että sinun ja minun pitäisi tehdä jokin uusi löytöretki, joka olisi pitempi kuin mikään entinen. Minä ajattelen, että meidän pitäisi etsiä Yksinäisten Vuorten Tähtitorni ja katsoa tähtiä maailman suurimmalla tähtikiikarilla. Ja että meidän on parasta lähteä mahdollisimman pian.