Муми-Тролли

1 глава

Samana aamuna, jolloin Muumipeikon isä sai joen yli vievän sillan valmiiksi, keksi pikku otus Nipsu erään kummallisen asian. Hän löysi salaperäisen tien.

Se painui metsään eräässä varjoisessa paikassa, ja Nipsu seisoi kauan vihreässä hämärässä katselemassa sitä.

— Tästä täytyy kertoa Muumipeikolle, hän sanoi itsekseen. Meidän pitää yhdessä tulla tutkimaan tämä tie, sillä yksin en uskalla lähteä.

Hän kaiversi kynäveitsellään suuren kiemuran petäjänrunkoon löytääkseen paikan uudelleen ja ajatteli ylpeänä: Kyllä Muumipeikko mahtaa hämmästyä. Sitten hän lähti loikkimaan kotiin minkä käpälistään pääsi.

He olivat jo asuneet muutamia viikkoja laaksossa viimeisen onnettomuuden jälkeen (kai muistatte sen). Heidän talonsa oli tallella, mutta yhä oli paljon muuta, mitä he eivät vielä olleet löytäneet.

Se oli ihmeellinen laakso, täynnä onnellisia pikku mönkiäisiä ja kukkivia puita. Vuorilta virtasi kapea ja kirkasvetinen joki, joka kiemurteli sinisen muumitalon ohi ja katosi toisille seuduille, missä toiset pikku mönkiäiset taas ihmettelivät mistä se mahtoi tulla.”

Teissä ja joissa on jotakin hyvin ihmeellistä, Nipsu mietti. Kun katselee niiden kulkua, tulee sydän rauhattomaksi ja kaihoisaksi. Tuntee valtavaa halua olla jossakin muualla, lähteä mukaan katsomaan mihin ne loppuvat…

Nipsun palatessa kotiin oli Muumipeikko parhaillaan pystyttämässä keinua.

— Uusi tie, hän sanoi. Hyvä on. Lähdetään heti paikalla. Näyttikö se vaaralliselta?

— Kauhean vaaralliselta! Nipsu sanoi ylpeänä. Ja minä löysin sen aivan yksin.

— Meidän täytyy ottaa evästä mukaan, sanoi Muumipeikko. Se saattaa olla hyvin pitkä tie, eihän sitä koskaan tiedä.

Hän meni omenapuun alle ja etsi nurmikolta. Mutta kun tänä aamuna ei ollut vielä ehtinyt pudota paljon, hän ravisti varovasti puuta, ja heti satoi hänen ympärilleen pieniä keltaisia ja punaisia omenia.

— Sinä saat kantaa eväitä, sanoi Nipsu. Minä en ehdi, kun minun täytyy olla oppaana.

Hän oli hyvin kiihtynyt, ja hänen kuononsa oli hieman kalpea.

Ylhäällä rinteellä he pysähtyivät ja katselivat laaksoon. Muumitalo näytti pieneltä pisteeltä, ja joki oli vain kuin kapea vihreä nauha. Keinua ei näkynyt täältä ylhäältä ollenkaan.

— Näin kaukana emme ole koskaan aikaisemmin olleet, Muumipeikko sanoi juhlallisesti.

Nipsu meni puiden väliin ja alkoi etsiä tietään.

Hän nuuski ja tutki auringon asemaa ja ilmansuuntia ja käyttäytyi kaikin tavoin kuten opas ainakin.

— Tässä on sinun merkkisi, sanoi Muumipeikko ja osoitti kiemuraa petäjän rungossa.

— Ei, tässä se on! sanoi Nipsu ja osoitti kiemuraa kuusen rungossa.

Ja sitten he keksivät yhtaikaa kolmannen kiemuran pihlajassa, mutta se oli kauhean ylhäällä, vähintään metrin korkeudella maasta.

— Tuossa se on, sanoi Nipsu oikaisten itsensä. En ole koskaan tiennyt olevani noin pitkä!

— Katso! kuiskasi Muumipeikko. Täällä on salaisia merkkejä joka paikassa! Ja muutamat niistä ovat ainakin sadan metrin korkeudella. Tiedätkö mitä minä epäilen? Sinä olet löytänyt kummitustien, ja nyt kummitukset yrittävät viedä meidät harhaan. Mitä sinä siitä sanot?

Nipsu ei sanonut mitään erikoista, mutta hänen kuonokarvansa alkoivat vapista.

Ja juuri silloin he kuulivat kummitusnaurua. Se tuli suoraan heidän yläpuoleltaan, eikä se kuulunut kauniilta.

Samassa suuri, sininen luumu lensi alas ja oli vähällä sattua keskelle Muumipeikon silmää.

Nipsu huusi minkä jaksoi, mutta Muumipeikko vihastui niin että uskalsi katsoa vihollistaan. Ja silloin hän näki, että se oli silkkiapina.

Se oli pieni ja musta ja hyvin notkea, ja se oli käpristynyt istumaan oksalle. Sen naama oli pyöreä ja paljon vaaleampi kuin kaikki muu mikä siitä näkyi (suunnilleen niin kuin Nipsun naama silloin kun hän oli peseytynyt huolimattomasti), ja sen nauru oli kymmenen kertaa suurempi kuin se itse.

— Lopeta tuo tylsä nauraminen! huusi Muumipeikko huomattuaan että vihollinen oli pienempi kuin hän itse. Tämä on meidän laaksomme. Saat jatkaa nauramistasi jossakin muualla.

— Ilkeyttä tai tyhmyyttä, mutisi Nipsu ja häpesi että oli huutanut niin hirveästi.

— Sinä pelkäsit minua, sanoi silkkiapina. Se jättäytyi riippumaan hännästään pää alaspäin, heitti vielä muutamia luumuja ja lähti sitten metsään.

— Hän pakenee! Nipsu huusi. Ajetaan häntä takaa!

He lähtivät painumaan suoraan läpi pensaiden ja tiheikköjen, kävyt ja kukat ja lehdet ryöppysivät heidän korviensa ympärillä ja kaikki pikku mönkiäiset pakenivat koloihinsa niin nopeasti kuin pääsivät.

Silkkiapina loikki puusta puuhun heidän edellään, eikä sillä ollut kokonaiseen viikkoon ollut näin hauskaa.

— Oikeastaan on aika arvotonta juosta tuollaisen pienen mitättömän apinan perästä, sanoi Nipsu, joka alkoi jo väsyä. Ei viitsitä olla tietääksemmekään hänestä.

Niin he istuutuivat erään puun alle sen näköisinä kuin olisivat miettineet jotakin hyvin tärkeätä asiaa.

Silkkiapina istuutui uudelle oksalle ja yritti sekin olla tärkeän näköinen, ja sillä oli yhtä hauskaa kuin aikaisemminkin.

— Älä katso häneen, kuiskasi Muumipeikko, muuten hän luulee olevansa jotakin erikoista. Ääneen hän sanoi: — Tämä on hyvä paikka.

— Tasainen ja hyvä istua, sanoi Nipsu.

— Aivan kuin tie, Muumipeikko sanoi.

Ja silloin he molemmat pomppasivat pystyyn ja huusivat:

— Tämähän on meidän salaperäinen tiemme!

Ja se näytti todellakin hyvin salaperäiseltä.

Puiden oksat punoutuivat sen yläpuolella tiheäksi holviksi, ja tie johti heidän edessään kapeaan, vihreään tunneliin.

— Nyt meidän on otettava asia vakavasti, sanoi Nipsu muistaen äkkiä oppaan tehtävänsä. Minä katson sivuteitä, ja sinä koputat kolme kertaa jos näet jotakin vaarallista.

— Mihin minä koputan? kysyi Muumipeikko.

— Mihin vain, sanoi Nipsu, älä puhu. Missä sinulla muuten on eväät? Olet tietenkin kadottanut ne. Pitääkö minun ajatella aina kaikkea.

Muumipeikko rypisti kuonoaan mutta ei sanonut mitään.

Ja niin he tassuttelivat varovaisesti eteenpäin vihreään tunneliin. Nipsu katseli sivuteitä, Muumipeikko piti silmällä vaaroja, ja silkkiapina loikki heidän edellään oksalta oksalle.

Tie kiemurteli sinne tänne, muuttui kapeammaksi ja lopulta se katosi sammaleen eikä ollut enää mikään tie.

— Tähänkö se loppui, sanoi Muumipeikko nolona. Olisihan sen pitänyt viedä johonkin.

He seisoivat hiljaa ja katsoivat toisiinsa hieman pettyneinä. Ja silloin he kuulivat puiden takaa hiljaista pauhua. He tunsivat nenässään kostean tuulen, ja se tuoksui hauskalta.

— Täällä on vettä, sanoi Muumipeikko ja nuuhki.

Hän astui askelen merituulta kohti, vielä toisenkin, ja sitten hän alkoi juosta, sillä Muumipeikko rakasti yli kaiken uimista.

— Odota! huusi Nipsu. Älä jätä minua yksin!

Mutta Muumipeikko pysähtyi vasta nähdessään meren edessään. Silloin hän istuutui juhlallisesti hiekkaan ja katseli laineita, jotka vyöryivät valkoharjaisina toinen toisensa jälkeen rantaan.

Hetken kuluttua Nipsu tuli esille metsänlaidasta ja istuutui hänen viereensä.

— Täällä on kylmä, hän sanoi. Muistatko, kun me purjehdimme hattivattien kanssa kauheassa pyörremyrskyssä ja minä voin niin kauhean pahoin?

— Se oli toinen juttu, mutta nyt minä tahdon uida, sanoi Muumipeikko.

Ja sitten hän kömpi suoraan hyrskyihin (muumipeikkojen olemus on näet niin käytännöllisesti järjestetty etteivät he juuri koskaan tarvitse vaatteita).

Silkkiapina tuli alas puustaan katsomaan.

— Älä viitsi! se huusi. Se on kylmää ja märkää!

— No niin, sanoi Nipsu. Me teemme häneen vaikutuksen!

— Osaatko sukeltaa silmät avoimina? kysyi Muumipeikko.

— Osaan mutta en tahdo, Nipsu vastasi. Eihän sitä koskaan tiedä mitä siellä alhaalla sattuu näkemään! Jos sinä haluat sukeltaa, niin ole hyvä vain, mutta tee se omalla vastuullasi!

— Äh, sanoi Muumipeikko, ja sitten hän sukelsi suureen laineeseen, jonka läpi aurinko paistoi suoraan.

Ensin hän tajusi vain vihreitä valokuplia, mutta kun hän sukelsi syvemmälle, tuli näkyviin hiekalla keinuvia ruskolevämetsiä.

Hiekka oli valkoista ja hienosti laineikasta, ja sitä koristivat näkinkuoret, jotka olivat sisäpuolelta ruusunpunaisia ja ulkopuolelta valkeita.

Ulompana vihreä hämärä muuttui tummemmaksi ja sitten oli vain musta aukko, joka johti pohjattomuuteen.

Silloin hän kääntyi, kohosi suoraan eräälle laineelle ja tanssi sen harjalla takaisin rantaan. Siellä Nipsu ja silkkiapina istuivat ja huusivat apua.

— Me luulimme sinun hukkuneen, sanoi Nipsu. Tai että hai oli syönyt sinut.

— Äh, sanoi Muumipeikko. Minähän olen tottunut mereen. Ollessani tuolla vedessä sain muuten aatteen. Hyvin hienon aatteen. Mutta en tiedä voinko kertoa sitä vieraille.

Ja sitten hän katsahti silkkiapinaan.

— Mene tiehesi, me puhumme salaisuuksia, Nipsu sanoi.

— Mutta minä rakastan salaisuuksia, huomautti silkkiapina. Ja minä lupaan, minä vannon pitäväni suuni kiinni!

— Annammeko hänen vannoa? Muumipeikko kysyi.

— Nojaa, sanoi Nipsu. Mutta sen pitää olla luja vala!

— Sano minun jäljessäni. Muumipeikko saneli hitaasti: Nielköön minut syvyys, syökööt korppikotkat kuivuneet luuni ja älköön suuni koskaan maistako jäätelöä, jollen säilytä salaisuuksien salaisuutta. No?

Silkkiapina toisti valan mutta aika huolimattomasti ja aivan väärässä järjestyksessä, sillä sillä oli hyvin huono muisti.

— Nojaa, sanoi Muumipeikko. Ehkä se pätee kuitenkin. Nyt saatte kuulla. Minä aion ruveta helmenkalastajaksi ja kaivaa kaikki helmeni laatikossa tänne rannalle.

— Entä mitä meistä tulee? kysyi Nipsu.

— Te voitte olla sellaisia, jotka etsivät laatikkoa helmenkalastajalle, Muumipeikko vastasi.

— Minun pitää nähtävästi aina tehdä vaikein työ, Nipsu sanoi synkkänä. Sinä otat osallesi aina kaiken hauskan.

— Saithan sinä olla äsken oppaana. Ja ethän sinä sitä paitsi osaa sukeltaa, sanoi Muumipeikko ja kahlasi huolettomana takaisin hyrskyihin.

Nipsu töllisteli hetken tekemättä mitään, mutta sitten hän alkoi kävellä pitkin vedenrajaa. Silkkiapina pyydysti pieniä keltaisia, tappisilmäisiä rapuja.

— Kuule! Sinun pitää etsiä laatikkoa! sanoi Nipsu.

— Mitä laatikkoa? Kenen laatikkoa? silkkiapina kysyi hämmästyneenä.

Hän oli jo unohtanut salaisuuden.

Nipsu huokasi ja jatkoi matkaansa nientä kohti, jossa jyrkät, liukkaat, mustat ja epäystävälliset kalliot kohosivat hiekasta.

Toisinaan ne laskeutuivat suoraan mereen ja jäljelle jäi ainoastaan pieni, kapea, märkä kallionpengermä, jota pitkin heidän oli tasapainotaiteiltava eteenpäin. Nipsu pysähtyi.

— Pelkäätkö sinä? kysyi silkkiapina.

— Pelkäänkö? Minäkö? En koskaan! sanoi Nipsu. Minusta tuntuu vain että toisella puolella on kauniimpi näköala.

Silkkiapina tuhahti ja loikkasi hänen ohitseen häntä ilmassa. Nipsu näki ylpeän hännänpään pistävän esiin aaltojen kuohuista ja katoavan erään kallionkielekkeen taakse, ja kohta sen jälkeen hän kuuli silkkiapinan huutavan.

— Luola! tämä huusi. Hieno luola, joka on täynnä rapuja!

Nipsu ei liikahtanutkaan, mutta hän vinkaisi kaihoisasti. Hän oli koko elämänsä ajan unelmoinut löytävänsä oikean luolan. Ja nyt se oli tuolla noiden vaarallisten, liukkaiden kallioiden takana…

Hän astui muutamia askelia, ja hänen sydämensä pompotti. — Kaikkien pikkueläinten suojelija, hän ajatteli, ole kiltti, ole kiltti, sillä minä olen hyvin pieni ja pelkään kauheasti.

Sitten hän sulki silmänsä ja meni vaaralliselle pengermälle.

Aaltojen kuohu löi useita kertoja hänen ylitseen. Hän kulki pienen pienin askelin ja jalat jäykkinä, ja koko ajan hän piti silmänsä tiukasti kiinni päästäkseen näkemästä tanssivaa vettä.

Nipsu ei eläissään ollut pelännyt näin kovin — ja tuntenut itseään näin rohkeaksi.

Kun hän vihdoin tuli toiselle puolelle, oli silkkiapina kadonnut. Jännityksestä väristen Nipsu katsoi luolaan.

Se oli suuri, juuri sellainen kuin sen pitikin olla. Kallioseinät kohosivat tasaisina ja hienoina ylös siniseen taivasikkunaan saakka, ja hiekka lattialla oli yhtä tasaista ja valkoista kuin meren pohjassa.

Hän kaivoi tassunsa hiekkaan ja huokaisi. Täällä minä asun koko elämäni, hän ajatteli. Minä teen pieniä hyllyjä ja kaivan itselleni hiekkaan makuupaikan, ja iltaisin minulla palaa täällä kynttilä. Ja ehkä minä laitan köysiportaat voidakseni kiivetä katolle katselemaan merta. Kyllä Muumipeikko varmaan hämmästyy…

Nipsu ei pelännyt enää yhtä paljon palatessaan takaisin yli vaarallisen kallion. Minun luolani, hän ajatteli koko ajan. Minun luolani, jonka minä löysin. (Ja hän uskoi todella, että hän oli sen löytänyt.)

Hän vaelsi syvissä mietteissä siihen paikkaan mihin oli jättänyt Muumipeikon kalastamaan helmiä. Siellä oli jo pitkä rivi kauniisti kimmeltäviä helmiä, ja Muumipeikko pomppi hyrskyissä sinne tänne kuin korkki.

Silkkiapina istui hiekalla tärkeän näköisenä.

— Minä olen saanut tehtävän, se sanoi. Minä olen aarremestari. Nyt olen laskenut helmet viisi kertaa ja kirjoittanut joka kerran muistiin erilaiset tulokset.

Muumipeikko kahlasi maihin syli täynnä simpukoita. Vieläpä hännässäänkin hänellä oli niitä koko läjä.

— Nyt tämä saa riittää, hän sanoi ja pudisteli meriruohoa silmistään. Missä on laatikko?

— Tällä rannikolla ei näy olevan erikoisen hyviä laatikoita, sanoi Nipsu. Mutta minä olen tehnyt löydön! Hyvin suuren löydön!

— Mitä? sanoi Muumipeikko, sillä löydöt olivat parasta mitä hän tiesi (salaperäisten teiden, uinnin ja salaisuuksien jälkeen).

Nipsu piti taidetauon ja sitten hän sanoi hitaasti:

— Luolan.

— Oikean luolanko? huudahti Muumipeikko.

Jossa on aukko, mistä voi ryömiä sisään? Ja kallioseinät? Ja hiekkalattia?

— Kaikki, Nipsu sanoi ylpeänä. Se on aivan oikea luola, jonka minä löysin. Aivan omin päin!

— Mutta sehän on paljon parempi kuin laatikko, huusi Muumipeikko. Kannetaan helmet sinne heti paikalla!

— Täsmälleen minun ajatukseni, Nipsu sanoi. Sitähän minä ajattelin koko ajan.

Sitten he kantoivat helmet luolaan ja panivat ne sievästi riviin hiekkalattialle.

Suolaisia pärskeitä räiskähti silloin tällöin aukosta sisään ja aurinko loi kultaisia siltojaan kattoikkunasta. He laskeutuivat selälleen pehmeään hiekkaan ja katsoivat taivaalle.

— Tiedätkö mitä, Muumipeikko sanoi. Jos lentää satoja, satoja kilometrejä ylös ilmaan, ei taivas enää olekaan sininen. Siellä ylhäällä se on aivan musta. Päivälläkin.

— Mitä varten? kysyi Nipsu.

— Niin se on, sanoi Muumipeikko. Ja siellä ylhäällä lentelevät kaikki taivaan hirviöt, skorpionit, karhut ja oinaat.

— Ovatko ne vaarallisia? Nipsu kysyi.

— Eivät meille, mutta toisinaan ne nappaavat joitakin tähtiä, selitti Muumipeikko.

Sitten he vaikenivat jälleen, makasivat ja katselivat miten auringonsäteet ryömivät pitkin hiekkaa aina Muumipeikon helmiin asti.

Muumipeikon ja Nipsun palatessa laaksossa olevaan siniseen taloon oli iltapäivä jo pitkällä. Joki juoksi illalla hiljaa ja sen yläpuolella loisti uusi silta juuri maalattuna.

Muumipeikon äiti oli parhaillaan järjestämässä näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille.

— Me olemme jo syöneet, hän sanoi. Katsokaa mitä löydätte ruokakomerosta.

— Me olemme olleet ainakin sadan peninkulman päässä! Muumipeikko kertoi. Me kuljimme erästä salaperäistä tietä, ja sitten minä hyppäsin valtaviin aaltoihin ja löysin hurjan hienoja asioita, jotka alkavat H:lla ja päättyvät Ä:hän… Mutta minä en voi sanoa mitä ne ovat sillä vala sitoo minua!

— Ja minä löysin sellaisen, joka alkaa L:llä ja päättyy A:han! huusi Nipsu. Ja jossakin keskellä on U ja O ja L, mutta enempää en sano!

— Sehän oli ihmeellistä, sanoi Muumimamma. Noin monta suurtapausta yhtenä päivänä! Liemi on lämpölaatikossa. Älkääkä kolisko liikaa, sillä isä kirjoittaa.

Sitten hän jatkoi näkinkenkien järjestämistä, asetti vuorotellen sinisen, kaksi valkoista ja punaisen, ja se näytti kovin hienolta. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja ajatteli, että näytti vähän siltä kuin sade olisi ollut tulossa.

Rauhaton tuuli kiiti läpi puiden, jotka huokailivat, taipuivat ja käänsivät kaikki lehtensä nurin. Parvi harmaita pilvenhattaroita purjehti taivaalle.

— Toivottavasti ei tule kaatosadetta, ajatteli Muumipeikon äiti. Hän keräsi ylijääneet näkinkengät ja meni taloon, kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla.

Nipsu ja Muumipeikko olivat nukahtaneet keskelle salongin mattoa. Äiti levitti huovan heidän päälleen ja sitten hän istuutui ikkunan ääreen paikkaamaan Muumipapan yönuttua.

Sade ropisi nyt hiljaa katolle, se rapisi puissa, suhisi läpi metsän ja tippui kaukana Nipsun luolaan.

Jossakin ontossa puussa silkkiapina ryömi syvemmälle koloon ja kietoi häntänsä kaulansa ympärille lämmittääkseen itseään.

Myöhään yöllä kaikkien nukkuessa Muumipappa kuuli valittavaa ääntä. Hän nousi ylös ja kuunteli.

Sade kuohui vesikouruissa ja jokin ikkunaluukku kolisi tuulessa. Ja sitten kuului jälleen surkeaa vikinää. Silloin hän otti yönutun päälleen ja lähti tarkastamaan taloaan.

Hän katsoi taivaansiniseen huoneeseen, sitten auringonkeltaiseen ja viimeksi pilkulliseen, mutta kaikkialla oli hiljaista. Sitten hän veti ovesta raskaan puomin ja silmäsi ulos sateeseen.

Hänen taskulamppunsa heitti valokeilan yli tien, jolla sadepisarat kimmelsivät kuin timantit.

— Mitä kummaa tämä on? sanoi Muumipeikon isä, sillä portailla istui jokin märkä ja kurja olento, jolla oli mustat, kiiltävät silmät.

— Minä olen Piisamirotta, sanoi kurja olento heikolla äänellä. Eipä siltä että sillä olisi mitään merkitystä… Mutta teidän siltarakennelmanne on hävittänyt kotini joentörmässä. Tietenkin — filosofin mielestä on täsmälleen yhdentekevää elääkö hän vai kuolee — mutta tämän vilustumisen jälkeen on epävarmaa kuinka minun käy…

— Olen tavattoman pahoillani, sanoi Muumipeikon isä. Minä en tiennyt, että te asuitte sillan alla. Tulkaa kaikin mokomin sisään. Vaimoni voi varmasti järjestää vuoteen jossakin.

— En minä välitä erikoisemmin vuoteista — ne ovat tarpeettomia huonekaluja, Piisamirotta sanoi sävyisästi. Minun kotini oli vain kolo, mutta minä viihdyin siellä. Tosin filosofista on yhdentekevää viihtyykö hän vai ei — mutta se oli hyvä kolo joka tapauksessa.

Sitten hän pudisti veden itsestään ja kuunteli joka suuntaan.

— Mikä talo tämä oikein on? hän kysyi.

— Aivan tavallinen muumitalo, vastasi Muumipeikon isä kunnioittavasti. Minä olen rakentanut sen itse. Saanko ehkä tarjota lasillisen viiniä? Vilustumista vastaan?

— Se on oikeastaan turhaa, Piisamirotta sanoi. Mutta ehkä sittenkin.

Muumipeikon isä hiipi keittiöön ja aukaisi pimeässä viinikaapin. Hän kurkotti ylimmältä hyllyltä palmuviinipulloa, mutta silloin hän töytäisi alas erään vadin ja kuului kauhea rämähdys.

Nyt syntyi talossa elämää; huudettiin ja paukutettiin ovia, ja Muumipeikon äiti tuli juosten kynttilä käpälässään.

— Sinäkö se vain olitkin, hän sanoi. Minä luulin, että joku lurjus on murtautunut sisään.

— Minä tahdoin vain ottaa palmuviiniä, sanoi Muumipappa. Ja joku aasi oli pannut tämän tylsän vadin aivan laidalle.

— Hyvä vain, että se meni rikki; se olikin aika ruma, sanoi Muumipeikon äiti. Kiipeä tuolille, niin saat paremmin.

Muumipeikon isä teki niin ja sai käsiinsä pullon ja kolme lasia.

— Kenelle tuo kolmas on? kysyi Muumimamma.

— Se on Piisamirotalle, sanoi isä. Hänen kotinsa on särkynyt, niin että hän muuttaa nyt meille asumaan.

He sytyttivät kuistille öljylampun ja joivat toistensa maljat, ja Muumipeikko ja Nipsu saivat olla mukana vaikka oli keskiyö.

Sade tanssi jatkuvasti katolla ja tuuli oli yhä yltynyt. Se ulvoi savupiipussa, ja kaakeliuunin luukut kalisivat huolestuttavasti.

Piisamirotta kohotti kuononsa kuistin ikkunaan ja tuijotti synkkänä ulos pimeyteen. — Tämä ei ole mikään luonnollinen sade, hän sanoi.

— Eivätkö kaikki sateet ole luonnollisia, ihmetteli Muumimamma.

Piisamirotta oli hetken hiljaa, sitten se kastoi surullisena viiksensä palmuviiniin ja sanoi:

— Ei sitä koskaan tiedä… Ilmassa on jotain kummallista — aavistuksia… Minusta on tietenkin aivan yhdentekevää tapahtuuko jotakin vai ei, mutta on aivan varmaa, että jotakin tapahtuu.

— Jotakin kauheatako? kysyi Nipsu hätkähtäen.

— Ei sitä koskaan tiedä, sanoi Piisamirotta uudelleen. Maailmankaikkeus on niin suuri ja maailma niin hirveän pieni ja kurja…

— Minusta tuntuu, että meidän on parasta mennä nyt nukkumaan, Muumipeikon äiti sanoi äkkiä, sillä hän huomasi, että Nipsu alkoi väristä.

Niin käpristyi jokainen omaan erikoisasentoonsa odottamaan unta ja lämpöä.

Mutta aina aamuun saakka sadepilvet kiitivät taivaalla ja tuuli pieksi märkää puutarhaa ja satoi ja satoi ja satoi…