10 глава
Lokakuun viidentenä päivänä ei yksikään lintu enää laulanut, ja aurinko valaisi niin heikosti että sitä tuskin näki.
Mutta metsän yläpuolella pyrstötähti loisti mahtavana kuin kärrynpyörä ja sen ympärillä oli suuri tulinen rengas. Nuuskamuikkusella ei ollut halua soittaa.
Hän kulki hiljaisena yksikseen ja mietti. Näin synkkä en ole ollut pitkiin, pitkiin aikoihin. Tietenkin suuren juhlan jälkeen tuntuu aina jollakin tavoin surulliselta — mutta tämä on jotakin muuta. Tuntuu surulliselta kun metsä on äänetön ja auringonpaiste harmaa.
Toisetkaan eivät sanoneet paljon mitään. Nipsulla oli päänsärkyä ja hän kitisi itsekseen kulkiessaan.
He vaelsivat suoraa tietä laaksoon niin nopeasti kuin tanssista väsyneillä jaloillaan pääsivät.
Puut alkoivat harveta ja lopulta heidän edessään oli ainoastaan autioita hiekkadyynejä, pehmeitä hiekkamäkiä ja taas hiekkaa ja siellä täällä sinisenharmaita merikauratöyhtöjä.
— Minä tunnen meren tuoksua, sanoi Muumipeikko ja alkoi nuuhkia. Huh, miten on kuuma.
— Ehkä tämä on erämaa, sanoi Nipsu.
Pehmeässä hiekassa oli raskasta kävellä mäkeä ylös ja toista alas.
— Katsokaa! Niisku huudahti. Hattivatit ovat tuolla.
Kaukana dyyneillä pienet ikuiset vaeltajat liikkuivat katse jäykästi suunnattuna taivaanrantaan.
— He menevät itää kohti, huomautti Niisku. Ehkä olisi varminta seurata heitä. He tuntevat jäsenissään, tiedättehän.
— Mutta meidänhän täytyy jatkaa matkaamme länteen, Muumipeikko sanoi. Laakso on siellä.
— Minä olen kauhean janoissani, vikisi Nipsu. Mutta kukaan ei vastannut.
He ponnistelivat eteenpäin väsyneinä ja masentuneina.
Vähitellen hiekkadyynit mataloituivat, sitten tuli ruskolevävyöhyke, joka kimmelsi punaisessa valaistuksessa.
Nyt he kulkivat pienten pyöreiden piikivien yli — ja nyt —
— Kautta häntäni, sanoi Muumipeikko. He seisoivat vierekkäin ja vain tuijottivat.
Siinä missä meren olisi pitänyt levitä sinisenä ja pehmeästi aaltoilevana kiitävine purjeineen, siinä ammotti nyt tavaton, pohjaton kuilu.
Valtavasta syvyydestä nousi kuumaa höyryä ja kummallista, tympeää tuoksua. Heidän edessään ranta painui jyrkästi alas terävälaitaisina halkeamina, joiden pohjia he eivät voineet nähdä.
— Muumipeikko, sanoi Niiskuneiti heikolla äänellä. Onko koko meri kuivunut?
— Entä kalat…? Nipsu mutisi.
Niisku otti vihkonsa esille ja alkoi kirjoittaa, mutta Nuuskamuikkunen istuutui maahan pää käpäliensä välissä ja valitti:
— Kaunis meri! Poissa! Hävinnyt! Ei enää purjehduksia, ei uimisia, ei suuria haukia!
Ei valtavia myrskyjä, ei hohtavia jäitä, ei öisiä kirkkaita vesiä, joihin tähdet kuvastuivat…
Ja hän painoi päänsä polviaan vasten eikä tahtonut enää katsoa ylös.
— Mutta meidänhän täytyy päästä yli, sanoi Niisku. Emme me ehdi kulkea tämän aukon ympäri ylihuomiseen mennessä.
Kukaan ei sanonut mitään.
— Pidetään kokous, jatkoi Niisku. Minä olen puheenjohtaja. Mitä mahdollisuuksia meillä on?
— Lentää, sanoi Nipsu.
— Älä hupsuttele, tuhahti Niisku. Ehdotus hylätään yksimielisesti. No?
— Kävellä, vastasi Muumipeikko.
— Sinä olet tyhmä, sanoi Niisku. Mehän tipahtaisimme kaikkiin koloihin ja hukkuisimme liejuun. Ehdotus hylätään.
— Ehdota itse jotain, sanoi Muumipeikko vihaisena.
Samassa Nuuskamuikkunen kohotti päänsä ja sanoi:
— Puujalat.
— Puujalat? toisti Niisku. Ehdotus…
— Se on hyvä ehdotus, Nuuskamuikkunen sanoi. Ettekö muista kertomustani tulivuoresta? Jos niillä voi mennä yli tulen, niin kai ne auttavat vedessäkin. Ja ajatelkaa millaisia harppauksia puujaloilla voi ottaa!
— Mutta eikö niillä käveleminen ole kauhean vaikeata? ihmetteli Niiskuneiti.
— Saatte harjoitella, sanoi Nuuskamuikkunen ja alkoi näyttää jälleen iloiselta. Nyt meidän on vain löydettävä puujalat.
Tässä kohdassa oli ollut lahti siihen aikaan kun meri vielä kuljetti hylkypuita rannalle, ja kaikkialla oli läjittäin hirsiä, tuohen kappaleita ja meriruokoa.
Ei ollut vaikeata löytää puujalkoja. Länsireimari, luudanvarsi, vähän kauempana lipputanko tai portaiden kappaleet.
— Katsokaa, Niiskuneiti huusi innoissaan, minä olen löytänyt aivan sileän tuohirullan ja kultakaulaisen pullon, joka on tullut aina Meksikosta asti!
— Niin, niin, mutta nyt sinun on yritettävä keskittyä kulkemaan puujaloilla, sanoi hänen veljensä.
Pian osoittautui, että Niiskuneidillä oli suurimmat taipumukset siihen taitoon.
Hän heilui sinne tänne hengenvaarallisesti, mutta ei koskaan kadottanut tasapainoaan. Hän vikisi koko ajan, mutta oli paljon taitavampi kuin toiset.
Näytti siltä kuin hän olisi esittänyt puujaloilla mielikuvituksellista tanssia.
Nuuskamuikkunen kulki tanakasti edestakaisin ja näytti toisille miten piti menetellä.
— Pitempiä harppauksia! hän huusi. Ottakaa vain aivan rauhallisesti. Ajatelkaa tasapainoa. Ja muistakaa ettette mene liejuun, sillä silloin voitte tarttua kiinni ja lentää nenällenne… Lähdetäänkö nyt? Luuletteko selviävänne?
— Ei vielä oikein, huusi Nipsu ja katsoi meren syvyyteen. Minun täytyy vielä vähän harjoitella…
— Ei meillä ole aikaa, sanoi Niisku.
Toinen toisensa jälkeen he alkoivat laskeutua syvyyteen puujalat kainalossaan.
He kompastuivat ja liukuivat liukkaassa meriheinässä ja saattoivat tuskin erottaa toisiaan vesihöyryssä.
— Pysykää yhdessä! huusi Nuuskamuikkunen. Kulkekaa rauhallisesti!
Vähitellen rinne muuttui loivemmaksi ja kuollut merenpohja levisi heidän eteensä. Se näytti kurjalta.
Kaikki kauniit levät, jotka olivat keinuneet ylpeinä vihreässä, läpinäkyvässä vedessä, lojuivat mustina ja litteinä pohjaliejulla, ja kalat pyristelivät surkeina niissä harvoissa lätäköissä, jotka vielä olivat jäljellä.
Meritähdet ja pikkukalat haukkoivat henkeään hiekalla.
Niiskuneiti juoksi sinne tänne ja auttoi niitä lätäköihin.
— Kas niin, kas niin, hän sanoi, kyllä teille pian tulee jälleen hyvä olo…
— Kultaseni, sanoi Muumipeikko, minä olen hyvin pahoillani, mutta emme mitenkään ehdi pelastaa kaikkia kaloja.
— Niin mutta muutamia, Niiskuneiti sanoi huokaisten. Sitten hän kiipesi puujaloille ja meni toisten perästä.
— Tämä muistuttaa melkein sitä maata, jossa oli kuumia lähteitä, muisteli Nuuskamuikkunen tirkistellen usvaan.
Täältä alhaalta katsottuna pyrstötähti loisti kummallisen suurentuneena ja näytti lepattavan ja liikkuvan vesihöyryssä.
— Täällä haisee pahalta! valitti Nipsu. Muistatte kai, että kuljemme täällä teidän vastuullanne!?
Aivan kuin pienet pitkäkoipiset hyönteiset he hoippuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle meren syvyyteen.
Siellä täällä hiekasta kohosi mahtavia mustanvihreitä vuoria.
Niiden huiput olivat kerran olleet pieniä saaria ja luotoja, joiden rantaan retkeilyveneet olivat laskeneet maihin ja joiden ympärillä pikkulapset olivat uida loiskutelleet.
— Minä en uskalla koskaan enää uida syvän veden pinnalla, Nipsu sanoi väristen, kun vain ajattelenkin että kaikki tämä on vatsani alla!
Ja hän tirkisti mustaan halkeamaan. Siinä oli vielä vettä, ja se vilisi salaperäistä elämää.
— Mutta tämähän on melkein kaunista, Nuuskamuikkunen sanoi. Ja ajatella, että täällä ei ole kukaan koskaan ollut ennen meitä…
— Katsokaa! Nipsu huusi äkkiä. Arkku! Aarrearkku! Luuletteko että me saamme sen ylös hiekasta?!
— Emme kuitenkaan voi kuljettaa sitä mukanamme, Niisku sanoi. — Antaa sen olla. Kyllä me löydämme varmasti paljon hienompiakin asioita ennen kuin olemme toisella rannalla.
Nyt he vaelsivat mustien, terävien kallioiden välitse ja heidän täytyi liikkua hyvin varovaisesti, jotteivät puujalat tarttuisi kiinni.
Vesihöyryn sisässä häämötti jokin valtavan suuri ja muodoton esine.
— Mikä tuo on? kysyi Muumipeikko pysähtyen niin äkkiä että oli kaatua nokalleen.
— Ehkä jokin joka puree, sanoi Nipsu levottomana.
He kiersivät vaarallista esinettä hieman ja lähestyivät sitä toiselta puolelta.
— Se on laiva! Niisku huudahti. Oikea hylky!
Miten kurjalta se näyttää, laiva parka!
Masto oli taittunut ja murtuneet laidat olivat meriheinän ja simpukoiden peitossa.
Merivirrat olivat jo aikoja sitten repineet pois purjeet ja muut varusteet. Ja kultainen keulakuva oli tummunut ja halkeillut.
— Luuletteko, että laivassa on ketään? kysyi Niiskuneiti.
— He pelastautuivat varmasti pelastusveneillä, sanoi Muumipeikko. Tulkaa pois täältä! Se näyttää aivan liian surulliselta.
— Odota hieman, sanoi Nipsu ja hyppäsi alas puujaloiltaan. Minä näen jotakin kultaista, jotakin kimmeltävää…
— Muista granaatteja ja jättiläissisiliskoa! huusi Nuuskamuikkunen. Anna olla!
Mutta Nipsu kumartui ja veti hiekkapohjasta kultakahvaisen tikarin. Sen kahva oli koristettu vaaleilla opaaleilla, jotka hohtivat kuin kuutamo.
Nipsu nosti löytönsä korkealle päänsä yläpuolelle ja nauroi ihastuksesta.
— Voi miten kaunis, huudahti Niiskuneiti ja unohti kokonaan tasapainon.
Hän heilahti eteenpäin, ja sitten hän heilahti taaksepäin, hän vinkaisi sydäntäsärkevästi ja kaatui — lensi kaaressa yli laivanrungon ja katosi lastiruuman pimeyteen.
Muumipeikko ryntäsi perästä ja alkoi kiivetä ylös pitkin ruosteista ankkuriketjua.
— Missä sinä olet? Missä sinä olet? hän huusi tuskissaan.
Hän liukui eteenpäin yli kannella olevan paksun meriruohokerroksen ja kurkisti alas laivan mustaan sisäosaan.
— Täällä! piipitti heikko ääni.
— Oletko satuttanut itsesi? Muumipeikko kysyi.
— En, mutta pelästyin, Niiskuneiti vastasi.
Muumipeikko hyppäsi alas lastiruumaan. Vesi ulottui hänelle vatsaan saakka ja siellä haisi homeiselta ja pahalta.
— Aina tuon Nipsun täytyy etsiä kaikkea kimmeltävää ja hohtavaa, hän sanoi.
— Mutta minä ymmärrän häntä, sanoi Niiskuneiti. Ei mikään ole niin ihmeellistä kuin jalokivet! Ja kulta… Luuletko, että täältä voi löytää enemmänkin?
— Täällä on niin pimeä, Muumipeikko sanoi rauhattomana. Minä olisin hyvin iloinen jos lähtisimme ylös heti paikalla.
— Lähdetään, mutta sinä saat nostaa minut ylös, Niiskuneiti vastasi.
Ja Muumipeikko nosti hänet lastiruuman luukun laidalle.
Niiskuneiti katsoi heti oliko peili mennyt rikki, mutta kaikeksi onneksi lasi oli ehyt ja rubiini tallella.
Mutta peilatessaan märkää otsatukkaansa hän näki peilistä jotakin muuta. Muumipeikon takana lastiruuman perällä pimeydessä — liikkui joku. Joku joka läheni hiljaa lähenemistään…
Hän jätti peilin kannelle ja huusi:
— Varo! Sinun takanasi on joku!
Muumipeikko katsoi yli olkansa ja näki.
Hän näki valtavan mustekalan, syvänmeren kauheimman hirviön, joka liukui hitaasti esille lastiruuman nurkasta.
Epätoivoisesti hän yritti kiivetä ylös ja tarttua Niiskuneidin pelastavaan käpälään, mutta hän liukui liukkailla lankuilla ja molskahti takaisin veteen.
Nyt olivat Nuuskamuikkunen, Niisku ja Nipsu ehtineet kannelle. He ojensivat puujalkansa luukun kautta alas ja yrittivät kutittaa mustekalaa, mutta se ei välittänyt siitä vähääkään, ryömi vain järkähtämättömästi lähemmäksi yrittäen lonkeroillaan tarttua Muumipeikkoon.
Silloin Niiskuneiti keksi aatteen.
Hän otti nopeasti peilinsä ja heitti pyrstötähden punaisen heijastuksen ruumaan.
Hän oli ennen monta kertaa leikkinyt auringonläiskillä ja tiesi miten vaikeaa oli jos sattui saamaan sellaisen silmiinsä.
Nyt hän antoi pyrstötähden punaisen, liekehtivän valon langeta suoraan mustekalan silmiin.
Se pysähtyi, se pelästyi.
Ja sillä aikaa kun se vielä oli sekaisin ja sokaistuna Muumipeikko ehti kiivetä puujaloille ja ystävät vetivät hänet turvaan.
Kaikki hyppäsivät alas kauheasta laivasta ja painuivat puujaloilla tiehensä minkä pääsivät.
He eivät pysähtyneet ennen kuin olivat monien meripeninkulmien päässä laivasta. Mutta silloin Muumipeikko sanoi:
— Niiskuneiti, sinä olet pelastanut minun henkeni! Ja niin älykkäällä tavalla!
Niiskuneiti punastui ilosta ja painoi silmänsä alas.
— Minä tein sen hyvin mielelläni, hän kuiskasi. Minä toivoisin saavani pelastaa sinut useammalta mustekalalta päivässä!
— Kultaseni, sanoi Muumipeikko. Se on ehkä liian paljon toivottu.
Hiekka oli täällä hienoa ja tasaista ja helppoa kulkea.
Näkinkengät eivät olleet pieniä ja tavallisia kuten rannoilla, vaan valtavia ja niissä oli mitä kummallisimman värisiä piikkejä ja kiemuroita, purppuranpunaisia, hämäränsinisiä ja merenvihreitä.
Niiskuneiti olisi tahtonut jäädä ihailemaan jokikistä ja kuuntelemaan merenkohinaa, joka oli piilossa niiden sisässä.
— Näkinkenkiä kuin näkinkenkiä, Niisku sanoi kärsimättömänä. Nehän ovat kaikki samanlaisia. Tällä tavalla emme mitenkään ehdi ajoissa perille!
Näkinkenkien välissä kömpi suuria rapuja, jotka keskustelivat keskenään. Ne ihmettelivät minne kaikki vesi oli kadonnut ja milloin se tulisi takaisin.
— Onneksi me emme ole meritähtiä! sanoi eräs ravuista. Ne poloiset eivät voi elää ilman vettä. Me selviämme yhtä hyvin maallakin!
— Minä säälin kaikkia, jotka eivät ole rapuja, sanoi eräs toinen. Mahdollisesti tämä kaikki on järjestetty vain sen takia, että me saisimme enemmän elintilaa!
— Ihmeellinen ajatus! Vain rapujen maailma! huudahti kolmas ja heilutti miettiväisenä saksiaan.
— Heitä valoläikkiä niiden päälle, kuiskasi Muumipeikko.
Niiskuneiti vangitsi pyrstötähden loistavan valon peiliinsä ja antoi sen tanssia rapujen silmillä.
Syntyi kauhea vilinä.
Ne ryntäsivät toistensa päälle, syöksyivät sivuittain yli hiekan ja piilottivat päänsä kivien alle.
— Nyt minä olen paremmalla tuulella. Soita vähän, Nuuskamuikkunen! Muumipeikko sanoi.
Nuuskamuikkunen otti huuliharppunsa esille, mutta hän ei saanut siitä äännähdystäkään. Vesihöyry oli ajanut kaikki äänet ulos.
— Tämä näyttää vakavalta, hän sanoi huolestuneena.
— Kyllä isä laittaa sen kuntoon kun tulemme kotiin, Muumipeikko sanoi. Hän osaa laittaa mitä tahansa kun vain ryhtyy työhön.
He vaelsivat koko päivän halki aution merimaiseman, joka oli ollut vesimassojen alla maailman luomisesta saakka.
— Oikeastaan on aika juhlallista kulkea täällä alhaalla, Niisku sanoi. Nyt meidän täytyy olla lähellä kaikkein syvintä meren kohtaa.
Lasku alkoi jyrkentyä, ja äkkiä maa katosi kuiluun, joka oli täynnä varjoja ja höyryä. Ehkä siellä ei ollut pohjaa ollenkaan…
Ehkä valtameren suurimmat mustekalat, pedot, joita kukaan ei vielä ollut nähnyt, hautoivat siellä liejussa.
He sivuuttivat ääneti kuilun ja lisäsivät vauhtia, sillä alkoi olla ilta.
Mutta Niiskuneiti kääntyi monta kertaa, sillä jyrkänteen reunalla kimmelsi maailman suurin ja kaunein näkinkenkä.
Siinä oli viehkeät, vaaleat värit, jotka kuuluvat syvimpiin syvyyksiin, minne valo ei ulotu, mutta sisästä se hehkui tummana ja houkuttelevana.
Näkinkenkä lauloi hiljaa itsekseen tuhatvuotisia Atlantin lauluja.
— Voi, sanoi Niiskuneiti huokaisten. Tuossa näkinkengässä minä tahtoisin asua! Minä tahtoisin mennä sen sisään katsomaan kuka siellä kuiskailee.
— Meri siellä vain kuiskaa, Muumipeikko sanoi. Jokaisesta laineesta, joka kuolee rantaa vasten, syntyy pieni laulu johonkin näkinkenkään. Mutta älä mene sinne kierrekäytäviin, sillä ei tiedä löydätkö sieltä takaisin ulos.
Nyt lankesi merenpohjaan hämärä ja he pysyttelivät niin lähellä toisiaan kuin mahdollista.
Oli kummallisen hiljaista. Kaikki oli pehmeää ja märkää.
Ei kuulunut mitään pikku ääniä, jotka saavat illan elämään, ei kotiin kiiruhtavien askelia, ei lehtien liikettä iltatuulessa, ei lintujen viserrystä eikä kiven pyörimistä jonkun jalkojen alla.
He eivät uskaltaneet sytyttää tulta, ja he pelkäsivät nukkua kaikkien merenpohjan tuntemattomien kauheuksien keskellä.
Lopulta he yksimielisesti päättivät laittaa leirin korkealle kallionhuipulle.
Varmuuden vuoksi pantiin vahdit koko yöksi. Muumipeikko otti ensimmäisen vahtivuoron — ja hän huolehti myös Niiskuneidin vuorosta.
Toisten käpristyessä lähelle toisiaan ja nukahtaessa Muumipeikko istui ja tuijotti yli aution merenpohjan.
Hiekka oli pyrstötähden valon punaama, ja sen yläpuolella kohosivat vuorten huiput mustina ja uhkaavina.
Muumipeikon valtasi syvä surumielisyys hänen katsellessaan synkkää maisemaa ja ajatellessaan, miten peloissaan maanpallo mahtoi olla nähdessään hehkuvan pallon lähestyvän.
Hän ajatteli miten tavattomasti hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman kaikkea.
Mutta, hän ajatteli, kyllä äiti tietää miten kaiken voi pelastaa.